Tämän kampanjan jälkeen olo on kuin puulla päähän lyöty

Ihmiskunta on ottamassa jälkeen turpasaunaa, tällä kertaa aggressiivisilta Karkotetuilta rikkinäisen Zeta Halon renkaalla. Pöydän puhdistamiseen tarvitaan luonnollisesti Master Chiefiä, tällä kertaan apunaan uusi tekoäly Weapon.

Melkein avoin maailma

Introtehtävien jälkeen pelaajan temmellyskentäksi avautuu kohtuullisen kokoinen avoin maailma. Tämä onkin näppärä juttu, sillä erilaiset ajoneuvot ovat aina olleet Halo-sarjassa enemmän tai vähemmän olennaisessa roolissa – ja nyt myös kevyemmin aseistetuille kärryille löytyy käyttöä. Aseita ja aluksia voi tilata mielin määrin valloitetuista tukikohdista, mutta alussa suurin osa varusteista on lukittuja. Tehtävien ja niiden myötä kertyvän kunnian kertyessä kokoelma karttuu – erityinen etappi on lähes voittamattoman tankin avautuminen.

PC:llä pelatessa avoin maailma on kuin Far Crystä, vaikka hiippailua ei olekaan tarjolla. Tukikohdan etäpuhdistus tarkkuuskiväärillä tai rymysiivous tankilla on helppoa ja hauskaa. Varsinaisen pääjuonen kannalta satunnaisten pulassa olevien sotilasjoukkueiden pelastaminen ei ole olennaista, mutta se lisää sisällön määrää hieman keinotekoisesti. Tukikohdat kannattaa usein vallata, sillä ne toimivat myös pääjuonen kannalta hyödyllisinä pikamatkustuspisteinä. Aivan kaikkea avoimuudesta ei kuinkaan oteta irti, sillä varusteista on hyötyä vain avoimessa maailmassa rymytessä.

Maailma ei ole täysin avoin, sillä juonta kuljettavat kampanjatehtävät sijaitsevat komplekseissa, joissa eteneminen on täysin lineaarista. Kentät ovat niin pitkiä, että lempiaseiden ammukset loppuvat herkästi. Käytännössä tällöin käyttöön avatut aseet on heivattava hiivattiin ja tyydyttävä siihen, mitä kentältä löytyy. Tämä on osin hyväkin juttu, sillä se pakottaa monipuolistamaan asevalikoimaa ja rikkomaan rutiineja.

Ilahduttavasti hahmonkehitystä on viety eteenpäin myös henkisellä tasolla. Master Chiefin ja hänen tekoälyapurinsa Weaponin suhteen kehittymistä on ilo seurata. Toisaalta valitettavasti vastustajat ovat todella kliseisiä vihaa ja visvaa tiriseviä macho fantasticoja – vaikka tätäkin kaavaa lopulta hieman rikotaan.

Todella tuttua toimintaa

Ammuskelu on olennaisesti yhtä maittavaa kuin sarjan aiemmissa osissa. Ja hyvä niin, sillä sitä riittää. Vaikka mukana on puoliyhdentekevä, dramaattinen juoni, on Halo Infinite edelleen ammuskelupeli isolla a:lla. Ja hyvä niin, sillä vahvasti kehittäjien hallussa oleva osa-alue tykittää edelleen. Meno ei ole todellakaan suojan takana kyykkimistä, vaan nopean rytmikästä räimettä. Ase- ja varustevalikoima on monipuolinen ja kannustaa kokeiluun.

Aseluokkia on viisi: kineettiset, plasma-, shokki-, voima- ja valoaseet. Käytännössä vain kahteen ensimmäiseen löytyy luotettavasti ammuksia, joten erikoisaseet jäävät vähäisemmälle käytölle. Osa soveltuu paremmin suojien purkamiseen, toiset taas viimeistelyyn. Myös kranaatteja on useaa eri tyyppiä takertuvasta plasmakranaatista isoon aluevahinkoa tekevään naulakranaattiin.

Mielenkiintoiset erikoisvarusteet ovat osa tehokasta pelirytmiä. Alussa käytössä on vain kiipeämistä ja syöksymistä varten hyödyllinen harppuuna, mutta pian käyttöön avautuu viholliset paljastava tutka, maahan asetettava suoja sekä liikkumista nopeuttava raketti. Lisäksi Master Chiefillä ja osalla vihollisista on nopeasti palautuva suojakenttä, joten suojien murruttua viholliset on parasta niitata nopeasti. Sama koskee pelaajaa – ei ole väärin vetäytyä huilaamaan ja palauttelemaan suojia.

Hiiri-näppiskombon kanssa olo on kuin huijaustilassa, sillä pääosumat napsuvat paikoilleen sellaista tahtia, ettei vastustajilla ole minkäänlaista saumaa ainakaan normaalivaikeusasteella. Tai vaikka olisi, on automaattitallennus keskimäärin varsin armollinen. Konsolilla pelatessa kokemus on varmasti erilainen, sillä osumatarkkuuden heikentyessä vauhti korjaa virheet. Kapteeni kyynärpää on edelleen tarkkuuskivääriäkin tappavampi ase.

Toisaalta pomo-ottelut ovat sitäkin turhauttavampaa jyystämistä. Käytännössä kyseessä on yleensä jonkinlainen hippaleikki, jossa pomolta jyystetään tippa tipalta terveyttä pois, pahimmillaan paetessa karkuun parista osumasta tappavaa lähitaisteluasetta. Sanon vain että hohhoijaa, tästä on hauskuus kaukana – voin vain kuvitella riemun määrän vaikeammilla vaikeusasteilla.

Kaksi eri peliä yhden hinnalla

Halo Infinite yhdistää oudolla tavalla kaksi erilaista pelisuunnittelufilosofiaa – avoimet kentät ja lineaariset putket. Avoin kenttä toimii todella hyvin, ja onneksi myös osa juonitehtävistä sijoittuu sellaisiin. Kartalla toimiessa pelaaja saa valita itse aseensa ja lähestymistapansa. Joskus apuna on myös avustavaa merijalkaväkeä sekä ajoneuvoja tuomassa tulitukea. Niiden vastakohtana ovat tukikohtien ysärihenkiset putkijuoksut, joissa aseesta loppuvat ammukset ja pelaajalta elämänilo.

On todella erikoista, että mukana on näin radikaalisti erilaisia tapoja rakentaa peliä. Avoimen maailman toiminta tuotti samanlaista riemua kuin ensimmäinen Crysis aikanaan. Tappavalla panssarilla varustettu sankari joutuu kohtaamaan massiivisia vihollisjoukkoja varustettuna nokkeluudella sekä kasalla välineitä. Putkijuoksutehtävät taasen ovat todella puisia, jopa suorittamishenkisiä nysväyksiä. Uskomattoman turhauttavaa! Tyhjentelin avoimen kartan sivutehtäviä ihan vain sen vuoksi, etten jaksanut syöksyä uuteen juoniputkeen aivan heti.

Ilman putkitehtäviä kyseessä olisi neljän, ehkä jopa viiden tähden peli. Harmillisesti vahvuuksia ei vivutettu loppuun saakka, sillä nyt tasapainottomat kujanjuoksuosiot jättävät puisen maun. Huomattavaa on, että tämä arvostelu koskee vain yksinpeliä – moninpeli onkin sitten aivan oma lukunsa!