Kenellä välähti?
Activision iski kultasuoneen sopimalla skeittiässä Tony Hawkin kanssa tämän nimikkopelistä. PlayStation ykkösellä alkanut pelisarja naulitsi television ääreen niin rullalautailijat kuin lajia tuntemattomat. Näyttävät trikit ja menevä musiikki takasivat sen, että Tony Hawk's Pro Skater huomattiin. Suosio ei katkennut kolmannenkaan osan ilmestyttyä PlayStation 2:lle, joten ilmiö on osoittautunut pitkäikäiseksi. Menestyksen aallonharjalle on monta halukasta ja kun pelejä ostava nuoriso ymmärtää extreme-taituroinnin päälle, on tutuilla tähdillä ja vauhdikkaalla menolla rahastaminen helppoa.
Activision itse on koetellut kuluttajien sietokykyä samanhenkisillä tuotoksilla talviurheilun ja pyöräilyn saralla. Acclaim on seurannut perässä omilla julkaisuillaan, joista viimeisintä on mainostettu uutisotsikoissa. Jossain kehitystyön vaiheessa perinteistä kaavaa keksittiin sekoittaa aikuisviihteellä. Dave Mirra -saagan jatkoksi uumoiltu BMX XXX on ehtinyt karkoittaa jo kansikuvapoikansa ja amerikkalaiset jälleenmyyjät. Pelit lastenleikiksi laskevat kauppaketjut eivät löytäneet hyllyiltään tilaa Acclaimin huumorintajulle eikä Dave Mirraakaan naurattanut ajatus nimensä tahrimisesta. Huonon maun rajaseutu ei ole käymätön korpimaa pelintekijöille. Onnistuneet tapaukset ovat perustuneet toimivaan konseptiin. Acclaimin sporttijaoston tapa terästää kehnoa peliä kohahduttavalla sisällöllä ei ole kerännyt ystäviä.
Paksupohkeiset tytöt
Valmiiden hahmojen lisäksi polkijajoukko koostuu neljästä omatekoisesta ilmestyksestä. Editorin parissa tulee viihdyttyä pitkään. Harkiten poimituilla asusteilla ja tatuoinneilla alter egoonsa saa räväkkyyttä. Pelin luonteelle uskollisesti vaatteet voi jättää niukemmalle. Sukupuolen saa määritellä kahdesta vaihtoehdosta, mutta etenkin pimujen muodoissa on valittamista. Naiset ovat karttaneet pelitiimin tiloja eivätkä painokuvien pohjalta pakertaneet mallintajat ole saaneet polygoneihinsa eloa. Ei auta edes se, että rinnanympärystä saa säädettyä vapaasti. Fysiikan oppeihin perehtyminen olisi pelastanut pelin monilta nauruilta. Kun ote ohjaustangosta kirpoaa, pomppii pyöräilijä kun kuminukke tantereella. Seinäkosketusten vaikutusta kulkusuuntaan on vaikea ennakoida.
Kentät sijoittuvat pääasiassa kaupunkimiljöihin. Kahdeksan tason kierros ulottuu Bronxin kujilta Las Vegasin loistoon. Mahtuupa mukaan pari oikeiden kilpapuistojen mukaan nimettyä paikkaa. Jututtamalla kartsalla norkoilevaa sekalaista seurakuntaa saa tehtäviä suoritettavakseen. Selvittämällä puolet kahdestakymmenestä haasteesta, avautuu ovi uusiin ympyröihin. Päästäkseen käsiksi ylimääräisiin palkintoihin on tehtäviä suoritettava ahkerammin ja kerättävä esineitä. Bonuksiin kuuluu tukku strippivideoita, joilla täyteen terään pumpatut neitoset poseeraavat vähissä vetimissä ja hetkuttavat lanteitaan paljastamatta liikoja. Kun filminpätkät saa auki huijauskoodein, mitä tässä enää pelataan? Totta puhuen näytteet ovat niin ponnetonta kamaa, etteivät ne kanna peliä alkuunkaan.
Pedal to the metal
Kaiken, minkä osaan, olen oppinut Tony Hawkilta. BMX:n kontrollit on ohjelmoitu genreykkösen pohjalta. Tuntuma on silti melko hutera ja kun pyörä ei pakita yhtä kevyesti kuin lauta, tyssää vauhti monesti kuin seinään. Kombot irtoavat kuitenkin helposti ja pisteitä kertyy. Vaikeinta on alastulo ilmalennosta, kiitos kieppuvan kameran. Kaatumiset näkyvät elinvoiman hupenemisena ja kun mittari näyttää nollaa, loppuu peli. Kaksinpelissä riisutaan kilpailija vaatteista ja ammutaan maalipanoksia. Strip-moodi on umpitylsää pisteiden keräämistä eikä paljas pinta yllätä. Maalitykillä sihtaileminen Paint Ball -muodossa kuulostaa ideana hauskalta, mutta niin kuulosti BMX XXX:kin ennen kuin peli oli käsissä ja unelmat särkyivät.
Ääniraita säestää puuhaa rockin räimeellä. Pelistä innostuneet juniorit olivat tuskin syntyneetkään, kun Green Day soitti hittejään, mutta kelpaahan niitä kuunnella vieläkin. Muita artisteja on esimerkiksi New Found Glory ja Mötley Crüe, eli yllätyksiä biisilistasta ei löydä. Näyttelijät lausuvat kaksimieliset kommenttinsa selväsanaisesti. Jos audiomiehet ovat välttäneet kuopat tiessä, on grafiikkapuoli heikommissa kantimissa. Tehosteet ovat ponnettomia ja maisemaa hallitseva betoniviidakko latteaa katseltavaa. Ruudunpäivitys pysyy aisoissa eikä piirtoetäisyys ratkeile kuin paikoitellen, mutta yleisilmeeltään BMX XXX on sukupolven verran jäljessä.
BMX ei ei ei
Mitä K-18-sisältö sitten tuo peliin? Huumori herättelee huonoimmillaankin nauruhermoja ja on ala-arvoisen pelin harvoja valonpilkahduksia. Parhaina hetkinään BMX XXX väläyttää potentiaaliaan, mutta toteutus tuntuu vasemmalla kädellä hutaistulta. Z-Axis on näyttänyt osaamistaan toisaalla aivan eri luokan pelissä, Aggressive Inlinessa. BMX XXX:n GameCube-version osakkeita laskee lajityyppiin heikosti soveltuva ohjain. Pyörää kun kääntelisi mielellään digitaalinuolilla, jotka eivät ole Nintendon kapulassa parhaasta päästä. Pelin tärkein anti eli minuutin mittaiset striptease-esitykset ovat mahtuneet vaivatta minilevylle kuvanlaadun kärsimättä.
