Sanko päähän ja menoksi
George Lucasin Star Wars -universumiin pohjautuvia pelejä onkin GameCubella nähty jo useita, eikä tahdissa tunnu näkyvän hidastumisen merkkejä. Rogue Squadron II, The Clone Wars ja Jedi Knight II ovat olleet enemmän tai vähemmän onnistuneita tuotoksia, mutta ne ovat kaikki tarjonneet aihepiiristä kiinnostuneille ihan mukavia pelikokemuksia. Helmikuussa ilmestynyt Bounty Hunter on Star Wars -peliaallon viimeinen tuotos vähään aikaan, sillä seuraava projekti on vastikään paljastettu Rogue Squadron III: Rebel Strike. Galaksin kovimman palkkionmetsästäjän seikkailu tarjoaa kuitenkin varsin viihdyttävää räiskintää, loistavan tarinan kera. Siitäkin huolimatta Voiman pimeä puoli on tunkenut näppinsä tähänkin peliin, enkä tarkoita tällä ainoastaan päähahmo Jango Fettin kuolettavaa luonnetta.
Vaikka Jango nähtiinkin ensimmäistä kertaa vasta Episodi II: Kloonien hyökkäys -elokuvassa, on hänen kloonipoikansa Boba Fett niittänyt suosiota jo ensimmäisen Star Wars -trilogian ajoista lähtien. Bounty Hunterin tapahtumat sijoittuvat kuitenkin aikaan ennen Boban syntymää, tarkalleen ottaen kahden ensimmäisen episodin välimaastoon. Sithin mustat valtiaat Darth Sidious ja Darth Tyranus suunnittelevat imperiuminsa rakentamista, mutta rikollisliiga Bando Gora työntää kapuloita rattaisiin. Myös klooniarmeijalle tarvittaisiin jonkin sortin isäntämallia, joten roistot päättävät lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tyranus lupaa galaksin parhaimmille palkkionmetsästäjille palkkion rikollisliigan johtajan hengestä – summan, josta on vaikea kieltäytyä. Sanomattakin on selvää, ettei Jango Fett aio jättää ainutlaatuista tilaisuutta käyttämättä, vaan ryhtyy tositoimiin.
Metsästys alkakoon
Tapahtumat etenevät mukavasti kenttien välissä esitettävillä juonipätkillä, joiden työstämiseen ollaan selvästi nähty vaivaa niin käsikirjoituksen kuin muunkin toteutuksen osalta. Tarina onkin pelin vahvimpia lenkkejä. Fett on kaukana perinteisestä sankarista ja tämä tuokin mukavasti uutta näkökulmaa tuttuun galaksiin. Mies tekee kaikkensa palkkionsa eteen ja apunaan hänellä onkin mandalorisotureiden käyttämä panssarihaarniska kaikkine ihmeellisine vempaimineen, tärkeimpänä mainittakoon jetpack. Perinteisempi asearsenaali on melko laaja, mutta useimmiten kahdella peruslaserpyssyillä pärjää paremmin kuin hyvin.
Puitteiltaan peli on varsin simppeli – räiskintää ja hyppelyä kolmannesta persoonasta kuvattuna. Kentissä on yleensä päämääränä liikkua elävänä paikasta A paikkaan B. Asiaa ei ole ainakaan helpottamassa sankat vihollisjoukot, jotka tekevät kaikkensa estääkseen Fettin etenemisen. Viholliset ovatkin joissakin tapauksissa varsin fiksuja, vaikka mistään ruudinkeksijöistä ei olekaan kyse. Aina silloin tällöin heidän huomaa syöksyvän suojaan lasertulituksen alta ja ammuskelevan nurkkien takaa, mutta kaiken räiskeen keskellä tämänkaltaisia seikkoja ei aina ehdi havaita. Eri hyppelyosuudet on suunniteltu varta vasten Fettin jetpackia silmälläpitäen, mikä saattaa aluksi tuntua melko hankalalta idealta. Homma toimisi muutoin hyvin, mutta kamerakulmat pelleilevät usein juuri väärällä hetkellä. Tämän takia tapahtuukin monen monta äkkikuolemaa, ellei jetpack ehdi latautua juuri ajoissa – tätä kyllä tapahtuu erittäin harvoin. Ei ole siis aina helppo olla palkkionmetsästäjä, ei edes heistä parhain. Onneksi muutamaan otteeseen vastaantulevat Zam Wesellin kaltaiset liittolaishahmot eivät vahingoitu tulituksesta, joten heidän hyvinvoinnistaan ei tarvitse sen kummemmin huolehtia. Kunhan heille laskee sillan tai hissin paikoissa, joissa itse on voinut turvautua jetpackiin, pysyvät kaikki tyytyväisinä.
Jokaiseen kenttään on myös ripoteltu viitisentoista lainsuojatonta, joiden päistä on luvattu palkkio – tapauksesta riippuen joko elävänä tai kuolleena. Heidän kiinniottaminen ei ole pelin läpäisemisen kannalta pakollista, mutta ajojahti tarjoaa mukavaa pikkupuuhasteltavaa kenttien ollessa jo kertaalleen läpi. Fettin panssarin monet vempaimet tulevatkin näitä universumin saastoja etsiskellessä tarpeellisiksi. Erikoisella visiirillä antisankarimme voi tutkia, kuuluvatko vastaantulijat alueen viidentoista etsintäkuulutetun joukkoon. Pahaa-aavistamattomien veikkosten löydyttyä heidät voi sitoa haarniskan piiskansiimalla ja nappia painamalla lunastaa vaivannäöstä ansaitut pisteet. Muihin tarkoituksiin löytyy liekinheitintä, jetpackiin piilotettua raketinheitintä ja muita Kloonien hyökkäyksessäkin nähtyjä ihmevempaimia. Kaikkien näiden käyttö sujuu vaivatta, kuten Fettin liikuttelu ylipäätänsäkin. Kamerakulmien ohjastelu sen sijaan on aivan toinen juttu, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Räiskintälinjalla pysyttäessä asiassa ei ole valittamista. Kapeilla kielekkeillä tasapainoillessa ja tasanteelta toiselle hyppiessä kameramies ei tunnu löytävän sopivaa kiintopistettä. Toki C-tatilla asiaan voidaan yrittää vaikuttaa, mutta yritykseksi se usein jääkin.
"Not trying to swindle me, are you?"
Ulkoasultaan Bounty Hunter ei edusta alan parhaimmistoa, mutta ajaa asiansa tarpeeksi hyvin pitääkseen yllä illuusiota Star Wars -universumista. Useat matkan varrella vastaantulevat maailmat, kuten elokuvista tutut Coruscant ja Tatooine, muistuttavat esikuviaan, vaikka kovin yksityiskohtaisista maisemista ei olekaan kyse. Hahmot sen sijaan ovat useimmiten varsin näyttäviä, etenkin Fett itse. Animaatiossakaan ei ole hirveämmin valitettavaa, sillä liikkeet ovat sulavia ja melko näyttäviäkin. Miinusta on kuitenkin annettava välillä laskevalle ruudunpäivitykselle. Vaikka sitä etupäässä esiintyykin vain hektisimmissä taistelutilanteissa useiden kymmenien lasereiden ja rakettien lennellessä ympäri sotatannerta, ei ongelman poistaminen olisi ollut kehittäjiltä liikaa pyydetty. Kolikon kääntöpuolena mainittakoon upeaakin upeammat välianimaatiot, jotka ovat näyttävyydeltään melkeinpä itse elokuvien tasoa. Eipä tuo olekaan mikään ihme, sillä niiden teossa on ollut mukana Lucasin tehostefirma Industrial Light and Magic.
Yksi pettämätön elementti Star Wars -peleissä on aina ollut äänimaailma. Bounty Hunter itse asiassa lyö laudalta kaikki aiemmat tuotokset, sillä äänisuunnittelusta vastaa itse Skywalker Sound -studio. Äänitehosteet ovatkin täten samaa luokkaa kuin elokuvissa ja John Williamsin sulosäveletkin soivat taustalla tuttuun tapaansa. Pimeä uhka- ja Kloonien hyökkäys -elokuvista kaapatut musiikit sopivatkin tunnelmaan loistavasti ja niiden tempokin muuttuu ruudun tapahtumien myötä. Vain muutaman vihollisen kanssa kamppaillessa meno on vielä melko rauhaisaa, mutta helvetin päästyä valloilleen myös musiikki yhtyy mukaan leikkiin ja antaa puhtia räiskimiseen. Ääninäyttelyn puolesta Bounty Hunter kuuluu videopelien aateliin, sen verran sujuvasti homma toimii. Mukaan ollaan saatukin Kloonien hyökkäyksestä tutut näyttelijät Temuera Morrison ja Leeanna Walsman, jotka uudistavat roolinsa Jango Fettinä ja Zam Wesellinä. Harmi, ettei Christhoper Leetä ole saatu Darth Tyranuksen rooliin, mutta hyvä näinkin.
Fanin näkökulmasta Bounty Hunter on varsin viihdyttävä peli. Sen tapahtumat ja tunnelma ovatkin suunniteltu Star Wars -faneja silmälläpitäen, joten ymmärrän hyvin ellei peli miellytä aiheesta vähemmän kiinnostuneita. Karismaattisen Fettin seikkailu on varsin puhdasta räiskintää alusta loppuun saakka ilman sen kummempaa vaihtelua. Varsinaisia vikojakin löytyy laiskasta kameramiehestä piinaaviin hyppelykohtauksiin, mutta peli jaksaa silti pitää otteessaan. Myös mukana olevat bonukset ovat mukava lisäys kokonaisuuteen. Etenkin Jango Fett -sarjakuva Open Seasons oli allekirjoittaneelle varsin mieluinen yllätys. GameCuben aiempiin Star Wars -peleihin nähden Bounty Hunterissa on tiettyä asennetta, joka riittää nostamaan sen konsolin parhaaksi Tähtien sodaksi heti Rogue Squadron II:n jälkeen. Myönnän, että fanipoika-asenteeni on nostanut lopullista arvosanaa jonkin verran - joten mikäli et pidä elokuvistakaan, Bounty Hunter tuskin muuttaa mielipidettäsi.
