Kuvitteellisessa sarjakuvamaailmassa on olemassa TV-ohjelma romurallista, jossa piirroshahmot ottavat toisistaan mittaa erilaisilla areenoilla. Ohjelma on nimeltään Cel Damage, eikä sillä ole juonellisesti mitään varsinaista merkitystä. Se on vain tekosyy hahmojen taistelemiselle, sillä mitään varsinaista juonentynkää ei pelistä löydy.
Piirrosväkivaltaa
Cel Damagen idea on yksinkertainen. Seitsemän kilpailijaa heitetään autoineen pienehkölle areenalle tekemään toisistaan selvää erilaisilla aseilla, eli kyse on eräänlaisesta moninpelitaistelusta - autoilla höystettynä. Pelimuotoja pelissä on kolme: Smack Attack, jossa vastustajien telominen tuottaa pisteitä; Gate Relay, jossa ajellaan kahden radan eri päissä sijaitsevan portin välillä; sekä Flag Rally, jossa pelaajan on kerättävä pelialueelta 4 lippua ja tuotava ne tiettyyn paikkaan pelialuetta. Näistä Smack Attack ja Flag Rally jaksavat kiinnostaa edes hetken aikaa, mutta Gate Relay alkaa tympimään jopa ensimäisen pelikerran aikana.
Pelin tyyli on liioiteltua aina hahmoista aseisiin. Grafiikka on tehty sarjakuvamaiselta näyttävällä cel shading -menetelmällä, mikä sopii peliin kuin nyrkki silmään. Autot venyvät, paukkuvat ja muuttavat muotoaan, mutta Cel Damagen maailmassa pelataankin piirrettyjen säännöillä tavanomaisten fysiikan lakien sijaan. Siksi ei ole lainkaan omituista esimerkiksi heittää vastustajan tielle siirrettävä reikä ja antaa tämän pudota tyhjyyteen. Aseitakin löytyy huimat 36 erilaista ja arsenaali vaihtelee kirveiden ja pesäpallomailojen kaltaisista lyömäaseista räjähteisiin ja erilaisiin kutistus- tai jäädytyssäteisiin. Myös erikoisempia sarjakuva-aseita löytyy, kuten vaikkapa harppuuna, jolla vastustajat voidaan naulita kiinni seiniin tai maahan.
Cel Damage yrittää näyttää piirretyltä, ja onnistuukin siinä melko hyvin, mutta sen graafinen yleisilme on rumahko. Mallit ja taustat ovat yksinkertaisia, tekstuurit suttuisia eikä sahalaidoilta voida välttyä ollenkaan. Peli näyttää N64-aikana valmistetulta, eikä Cuben tehoja hyödynnetä juuri lainkaan. Vaikka Cel Damage yrittääkin poiketa täydelliseen realismiin pyrkivästä valtavirrasta piirrosmaisuudellaan, ei piirrosmainen grafiikka ole tekosyy näyttää keskeneräisen rumalta.
Pahat ja rumat
Mieleisensä pelihahmon voi valita kymmenestä eri vaihtoehdosta, joista aluksi valittavana on vain kuusi. Loput hahmot voi muiden ominaisuuksien ohella avata pelaamalla peliä eteenpäin joko yksin- tai moninpelinä. Jokaisesta hahmosta on myös vähän sen taustoista paljastava videopätkä, mutta mitään syvempää ei kerrota. Tosin kyseenalaista on myös sekin, tarvitsisiko niistä tietää yhtään nykyistä enempää.
Erilaisia taisteluareenoita löytyy 12 ja ne sijoittuvat neljälle eri alueelle: aavikolle, viidakkoon, hautausmaalle sekä avaruuteen. Ne ovat tarpeeksi pieniä pitääkseen huolta että pelaajat kohtaavat toisensa tarpeeksi usein, mutta tarpeeksi suuria välttääkseen pahimmat ruuhkat. Areenat eivät pysy täysin kasassa pelin tiimellyksessä, vaan siellä täällä on hajoavia esineitä kuten vaikkapa hautausmaan hautakivet tai aavikon kivikasat. Lisäksi eri puolilta kenttiä löytyy maalitauluja, joihin ampumalla voi aiheuttaa esimerkiksi kivivyöryn, räjähdyksen tai muun tapahtuman mikä sattuu ja kovaa.
Bensaa suonissa
Ohjattavuus tuntuu aluksi herkältä, melkein jopa liian herkältä. Mutta tälle on tarkoituksensa. Autojen on nimittäin pystyttävä kääntymään nopeasti 180 astetta, ja jatkettava menoaan takaperin muiden hahmojen hyökkäillessä lähes jatkuvasti joka suunnasta. Tämä saattoi toimia paperilla, mutta käytännössä autoilu muistuttaa enemmänkin pujottelua helpon yliohjautumisen takia.
Cel Damagen pääpaino on moninpelissä, ja itse asiassa yksinpelikin on vain moninpeliä tietokoneen ohjaamia hahmoja vastaan. Jonkinlainen uramoodi ei olisi tätä pakettia ainakaan huonontanut yksinpelin loistaessa lähes täysin poissaolollaan.
Äänimaailmallaan peli ei vakuuta. Itse asiassa äänistä ei löydy kuin pahaa sanottavaa. Cel Damage yksinkertaisesti näyttää huonolta ja kuulostaa vielä huonommalta. Ääniefektit ovat mitäänsanomattoman vaimeita poksahduksia ja paukahteluja, ja musiikki on kamalaa bassoraidan sävyttämää kolmen nuotin toistoa. Kaiken kruunaavat pelihahmojen jatkuvasti heittelemät huonosti tehdyt kommentit, jotka voidaan onneksi ottaa pois päältä.
En odottanut Cel Damagelta mitään aloitellessani sen pelaamista. Odotukseni osuivat siinä määrin oikeaan, ettei sen sisältö olekaan juuri mitään. Se on juuri ja juuri keskinkertainen moninpeli, jota voi pelata myös yksinpelinä. Mutta samalla taas yksi surullinen esimerkki turhaan pilatusta ideasta, mistä oltaisiin voitu saada irti paljon, paljon enemmän.
