Arvostelu on tehty Homefrontin PS3-version YKSINPELIN osalta.
Pohjois-Korean Kim Jong-Il on kuollut, poikansa Kim Jong-Un noussut valtaan ja Koreat yhdistyivät samalla kun Yhdysvaltojen talous on romahtamispisteessä. Kyseessä ei ole Kymmenen Uutiset, vaan THQ:n yritys rynnäköidä Call of Dutyn ja Battlefieldin taistelutantereelle. Vaan yritykseksi jää.
Pure Jenkki
Homefrontin sijoittuminen vuoteen 2027 on tarjonnut tekijätiimille paljon mahdollisuuksia. Paitsi että tarinan lähtökohdat ovat varsin uskottavia nykyisen maailmantilanteen huomioiden, on se myös mahdollistanut tuttuun soppaan lisätäväksi uusia mausteita. Korean sotavoimat ovat vallanneet talouskriisiin murtaman Jenkkilän, eikä Yhdysvaltain armeijasta ole enää tietoakaan. Puolustusta hoitaa sissityyliin Vastarinta-joukkue pienillä täsmäiskuilla. Niin ne tilanteet vuosien saatossa muuttuvat. Pelin alkuvideo on ehdottomasti hienoimpia ikinä nähtyjä, eikä pelin videot tai tarinankerronta muutenkaan juuri valittamisen aihetta tarjoa. Sivuhenkilöt jäävät ehkä hivenen etäisiksi, eikä perinteistä yksittäistä suurta vihollista pelistä löydy, mutta eipä sellaista tarinan osalta välttämättä tarvitakaan. Sanottava kuitenkin on, etten voi sanoa ymmärtäneeni Vastarinnan tarvetta saada Jacobs riveihinsä. Lentäjää halusivat, mutta yhtä tehtävää lukuunottamatta ei lentäjää puikoissa pidetä, vaikka tilanne sen sallisikin.
Homefrontille on annettava erikoismaininta papukaijamerkin ohella siitä, kuinka viholliselle luodaan sielu. Vaikka kaupunkisodan tantereille ilmestyvät joukot ovat pääasiassa yhtä geneeristä huttua ja rivivihollista, niin pelissä epäinhimillisiksi sotarikollisiksi leimattavat korealaiset saavat päälleen pelaajankin toimesta puhdasta vihaa. Baseballkentälle kaivettu joukkohauta, kadulla potkittavat ja ammuttavat kansalaiset sekä siviilikodin puolustaminen pikkulasten itkiessä vieressä ei varsinaisesti tarjonnut kevyttä rentoutumista raskaan työpäivän jälkeen. Silti liian mustavalkoiseksi hommaa ei viedä, sillä myös omien joukkojen tekemisiltä on välillä parasta ummistaa silmänsä. Napalmilla kärvennetty korealainenkaan ei juuri piristä mieltä, vaikka aikaisemmat tekonsa eivät ihan oman sotapoliittisen linjan kanssa olisikaan yhteisymmäryksessä. Herkkähermoisille peliä ei tosiaan siis voi suositella, sillä sota ei ole kivaa tai kaunista.
Kaunista ei myöskään ole pelin graafinen anti, sillä jopa kaltaiseni puusilmä havahtui niin tökeröihin sahalaitoihin, etten ole tämän sukupolven aikana nähnyt. Muutoinkaan pelin saastaisen oloinen ulkoasu olisi kaivannut enemmän graafista panostusta, sillä hahmoanimaatioiden lisäksi kaikki pienistä yksityiskohdista suurempiin asioihin tuntuu olevan tehty "vähän sinnepäin" -hengessä. Myös hahmojen oleminen vain yhtenä graafisena kokonaisuutena pisti naurattamaan, sillä tarkkuuskiväärin tappaessa aina yhdestä, riitti oven takana vilahtavaan rynkyn piippuun ampuminen saavuttamaan eliminointitavoitteen. Äänipuolesta ei jäänyt mieleen yhtään mitään muistamisen arvoista viimeisen kentän hetkellisen jenkkirokkivaihteen lisäksi, mutta sekin lähinnä kyseisen kohdan letkeän fiiliksen takia.
Putki päällä
Taistelut käydään pääasiassa sodan runtelemassa kaupungissa, jonka oleellisimmat rajoitukset ovat lukitut talot, roskavallit ja näkymättömät seinät. Voi kuinka olisin halunnut kiertää vihollisen selustaan, vaan kun se rotvallin ylittäminen ei vain onnistu edes hyppäämällä. Samoin pelissä eteneminen ei onnistu kuin lähes unchartedmaisiin sfääreihin vedetyn scriptauksen niin salliessa. Ohjattava sankarimme Jacobs ei ovea osaa avata, mutta onneksi taistelutoverit on tällä taidolla siunattu. Samoin koloista ei ole mahdollista ryömiä läpi, ennen kuin pelin käsikirjoituksen vaatimat kaverit ovat siitä ryömineet. Pahalla en tosin sano, sillä pelin naiskauneutta edustavan Riannan takamuksessa kiinni ryömimistä pahempiakin asioita maailmasta löytyy.
Vahvaa putkijuoksua ikävämpiä seikkoja ovat paitsi oven edessä pelaajaa odottavien kavereiden tasan yksi repliikki, jota huudellaan ajasta ikuisuuteen tai niin kauan kunnes pelaaja paikalle erehtyy, mutta myös se pyhä keskinkertaisuus, jota itse pelaaminen on yli puoleen väliin asti. Pelin seitsemästä tehtävästä ensimmäiset neljä ovat niin silkkaa höttöä, että itku meinaa tulla hienojen välivideoiden lisäksi myös pettymyksestä. Viimeiset kolme tehtävää edustavat sitä, mitä koko pelin olisi pitänyt olla. Vakavaa sotaa, josta kuitenkin löytyy pilkahduksia huumorista, sekä ennen kaikkea vahva asenne. Harmillista se kuitenkin on, että pelatessani peli vaikeimmalla Guerrilla-vaikeusasteella tätä parempaa puoliskoa oli arviolta kolme tuntia pelin kymmenen tunnin kestosta. Helpommilla vaikeusasteilla pelin parissa ei kuitenkaan pikaisella testauksella tehdyn arvion perusteella tarvitse itseään kiduttaa juuri viittä tuntia kauempaa, sillä muutamat raivostuttavan vaikeat kohdat vaativat itseltäni vaikeimmalla vaikeusasteella lähemmäs tunnin hinkkaamista. Kiinnostus kirkossa poikkeamisesta ainakin laski pelin kirkkokohtauksen jälkeen, jos mahdollista, entisestään!
Voi tappion päivä
Muutoin varsin hyvässä tarinassa on vain yksi ongelma; Se loppuu kesken kaiken. Homefront on toki saamassa jatkoa entisen Time Splitters -sarjan luojilta lähitulevaisuudessa, mutta sarjan avauksen päätös jättää pelin parhaasta osiosta huolimatta pahan mielen. Kun lopultakin saatiin vauhti päälle, niin lopettaminen tuntui ikävältä. Etenkin koska loppusota ei tunnu lopulta, vaan ennemminkin hyvältä aloitukselta ennen sodan päätöstä.
Homefrontilla on omat vahvat etunsa, joiden avulla se seisoo hivenen huojuen isompien rinnalla. Goliath-ajoneuvo ja sen hyödyntäminen oli varsin jees, samoin kuin vahva tarina joka tosissaan herätti tunteita. Myös munakkaat aseet olivat jopa vaikeimmalla vaikeusasteilla sopivan tehokkaat, eikä riviviholliseen tarvinnut montaa luotia upottaa. Silti graafisen silmän kolotus, todella heikko alkupuolisko, liiallisuuksiin mennyt scriptaus sekä muutama turhautumisen paikka olivat itselleni vähän liikaa. Homefront 2 kuitenkin kiinnostaa pelin jälkeen entistä enemmän, sillä pohja on varsin kelvollinen.
