Suomen peliskenen maailmankartalle nostaneen Remedy Entertainmentin ensimmäinen niin sanottu suuri AAA-luokan peli oli hongkongilaisia toimintaleffoja, The Matrixia ja film noir -tyyliä hienosti yhdistelevä kolmannen persoonan toimintapeli, Max Payne. Kriitikoiden osalti ylistämän ja todella koviin myyntilukuihin yltäneen pelin tarina alkaa vuonna 2001 newyorkilaisen pilvenpiirtäjän öiseltä katolta, vuosisadan pahimman lumimyrskyn juuri ollessa laantumassa ja poliisiautojen sireenien ulvoessa alhaalla katutasolla. Katon reunalla kylmää, savuavaa kiikarikivääriä käsissään pitää mies, jolla ei ole mitään menetettävää, Max Payne.
Alkunäytöksen jälkeen päädytään ensimmäiseen sarjakuvatyylillä taiteiltuun.. noh, välinäytökseen, ja samalla palataan ajassa kolme vuotta taaksepäin. Hetkeen, jolloin kipu alkoi. On vuosi 1998. Max Payne on New Jerseyssä asuva NYPD:n palkkalistoilla toimiva perushyvä aviomies, sekä isä muutaman kuukauden ikäiselle tyttövauvalle. Mies elää amerikkalaista unelmaa - kunnes erään työpäivän päätteeksi kotiin tullessa Maxin eteiseen on spraymaalattu outo symboli, jossa on kirjain V ja keskellä huumeruisku. Vaimo ei vastaa kliseiseen "Honey, I'm home!" -tervehdykseen. Puhelin soi ja taas päädytään sarjakuvavälinäytökseen. Näihin tulee tottua, sillä niitä viljellään koko pelin ajan tasaisen tiuhaan tahtiin. Mutta se on vain hyvä se, sillä välinäytökset on todella hyvin toteutettuja.
Kuvakulmat on sarjakuville ominaisesti jaettu osiin ja tarina etenee puhekuplien ja vastaavien avulla. Väritettyjen sarjakuvien taustalla kuuluu tapahtumien äänet, mukaanlukien ammattimaisesti toteutettu, vaikkakin välillä - harvemmin, tosin - hieman ylilyöty, ääninäyttely. Pelin suurin vahvuus on mestarillinen käsikirjoitus, josta koko kunnia menee Sami Järvelle. Max kertoo pelin aikana tarinaansa takaumana ja miten sinne pilvenpiirtäjän katolle lopulta päädyttiin.
Max kuulee yläkerrasta vaimonsa huutoa ja tyttölapsensa itkua. Kylpyhuoneen ovi on teljetty. Oven raosta ei näe juuri mitään. Toisesta ovesta astelee pistoolia kädessään pitävä narkkari. Tämä ei tottele Maxin NYPD-karjaisua, joten narkomaanikko päätyy lyijytetyksi. Toisesta huoneesta kuulet vain kaksi laukausta, jonka jälkeen vallitsee syvä hiljaisuus. Pinnasänky on kaatunut, verisen huovan alta näkyy vauvan käsivartta. Seuraavassa huoneessa seisoo pari narkkaria Maxin vaimon ruumis viereisellä sängyllä vereen tahrittuna. Max tiputtaa loput talon tunkeutujat, jonka jälkeen tämä lyyhistyy polvilleen vaimonsta ruumiin eteen. Kaikki on menetetty yhden minuutin aikana.
Tapahtumat musertavan päähenkilömme. Tämä pyytää siirtoa NYPD:stä huumepoliisi DEA:han, selvittääkseen talon seinään maalatun huumesymbolin avulla narkkarien toimeksiantajat ja syyt murhiin. Spraymaalattu V on lyhenne uudesta design-huumeesta, Valkyristä. Kuluu kolme vuotta, kunnes DEA saa vihjeen, että paikallinen mafia liittyy tapaukseen. Max työntää nokkansa liian syvälle tapahtumiin ja päätyy lopulta lavastetuksi murhaan. New Yorkin poliisivoimien hengittäessä niskaan, sankarimme täytyy kylvää kuolemaa etsiessään vastauksia perheensä murhaan.
Puhuin tarinasta noinkin usean kappaleen verran, sillä tarina on Max Paynen kulmakivi. Ilman tarinaa peli olisi nopeasti tylsäksi käyvä tusinaräiskintä parilla kivalla jipolla, joihin palaan kohta. Sarjakuvia liu'utetaan ruudulle tosiaan ihan lähes joka toinen hetki ja välillä tyydytään tavallisiin peligrafiikalla toteutettuihin välinäytöksiin. Grafiikasta puheen ollen, teknisessä puolessa ei ole häpeilemisen aihetta - päinvastoin. Max Payne on ensimmäisiä pelejä, jotka hyödyntävät fotorealistisia tekstuureja, partikkeliefektejä, ja ties mitä muuta teknohölinää, josta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Sen voin sanoa, että peli näyttää todella komealta, ottaen huomioon, että se on julkaistu jo vuonna 2001. PS2-versio kärsii hieman huonommasta ulkoasusta.
Pelillisesti Max Paynea voisi verrata muutaman vuoden takaiseen Strangleholdiin. Kamera kuvaa Maxia tämän selän takaa ja tähtäin on koko ajan näkyvillä peliruudun keskellä. Vihollisia tulee joka nurkan takana - hengähdystaukoja ei juuri ole, muutamaa simppeliä tasohyppelykohtausta lukuunottamatta. Ase-arsenaali on kattava ja hyvä niin, sillä aseet hoitavat puhumisen tässä pelissä. Koko pelin kantava voima on Bullet Time -tila, jonka vallitessa aika hidastuu Matrix-tyyliin, tehden mahdolliseksi nähdä lentävien luotien lentoradat paljaalla silmällä. Hidastusta voi hallita napin painalluksella, mutta sitä ei voi käyttää rajattomasti. Lisää hiekkaa tiimalasiin saa tappamalla vihollisia. Hidastuksen aikana voi tehdä Shoot Dodge -hyppyjä, eli John Woo -leffojen tyylisiä syöksyliikkeitä. Syöksyn aikana voi luonnollisesti laulattaa aseita ihan samaan tahtiin kuin muutenkin. Meno on vähintäänkin coolia, kun astut hissistä ulos, teet hidastetun syöksyliikkeen vihollisten keskelle ja näppärästi reijität kahden käden Ingrameilla joka ikisen yksilön huoneesta.
Max Payne on synkkä, neo-noir -tyyliä mukaileva tarinavetoinen rikosdraama, jossa kukaan ei tunnu pysyvän hengissä viittä minuuttia kauempaa. New Yorkissa vallitsee armoton lumimyrsky ja kaikki tapahtumat sijoittuvat yöaikaan. Pelin ympäristöt eivät juuri vaihtele toisistaan. Oli kyseessä sitten metroasema, rämäinen hotelli tai mikä tahansa muu räkälä, ympäristöt vaikuttavat samanlaisilta: synkiltä ja likaisilta. Reilun puolivälin saavutettua, eli noin kolmen tunnin peluun jälkeen - aivan, peli on entisajan peleihin verrattuna armottoman lyhyt -, samainen räiskintä monotonisissa ympäristöissä alkaa jo pikkuhiljaa puuduttaa ja edetä jaksaa ainoastaan tarinan ja sarjakuvavälinäytösten takia. Onneksi jokaista kenttää piristää ajoittain hyvinkin henkevät mafiosot, jotka puhelevat toisilleen milloin mistäkin, ennen kuin Payne saapuu huoneeseen Berettat kuolemaa kiljuen. Esimerkiksi loppupuolella peliä pari vihulaista keskustelevat lempileffoistaan tai vaikkapa siitä, kuinka jokaisessa toimintafilmissä sankari onnistuu aina kukistamaan viholliset ja tuntuu kuin siinä räiskiessä aika aina hidastuisi. "Aivan kuin sankari pystyisi hidastamaan aikaa halutessaan!", toinen tyypeistä tokaisee. Pientä miinusta annan tekstitysten puuttumisesta, mutta hyvällä englannilla pahisten puheista saa kyllä selvän.
Max Payne on uskollinen sen modernille noir-tyylilleen, sen sarjakuvamaiset välinäytökset ja uskomattoman hyvä dialogi sekä käsikirjoitus jaksavat viihdyttää. Vaikka kentät tuntuvat tylsän samanlaisilta - koska ne ovat synkkiä ja pimeitä -, ei tohdi valittaa, sillä se kuuluu noir-tyyliin. Pelattavuus on kohdillaan ja Bullet Time on yksi hienoimpia keksintöjä peleissä. Ohjaajalegenda John Woo'lta lainatut toimintasyöksyt pitävät pelattavuuden viihdyttävänä koko sen kuusituntisen aikana, mitä tarina kestää. Juonessa tapahtuu käänteitä, joita ei osaa odottaa ja lopetuskin on tyydyttävä. Kun vielä tekninenkin toteutus on kaikin mahdollisin puolin hanskassa, niin ei voi kuin kehua. Max Payne on ehdottoman hyvä peli, joka jokaisen tarpeeksi varttuneen tulisi kokea. Rockstarilla on isot saappaat täytettävänään ensi viikolla julkaistavan Max Payne 3:n osalta.
Arvostelu perustuu PC-versioon, mutta oletan PS2-version olevan lähes identtinen ohjaustapaa ja huonompaa teknistä puolta lukuunottamatta.
