Assassin’s Creed 3
Yksi nykysukupolven valovoimaisimpiin kassamagneetteihin lukeutuva Assassin’s Creed -sarja rynnistää kuolaavan pelaajakunnan syliin massiivisempana kuin koskaan. Edellisosien kauniit muistot charmantin mestariassassiini Ezio Auditoren matkassa ovat lopullisesti taakse jäänyttä elämää. Uudet ja uljaat maisemat sijoittuvat vanhan mantereen ja lähi-idän sijaan itsenäistymisen kynnyksellä painivaan Yhdysvaltoihin, jossa ruuti on useimmiten kuivaa ja henki halpaa. Yltiömaskuliinisen patriootin sijaan valokeilan keskiöön on päässyt eksoottisen geeniperimän omaava Ratonhnhaké:ton. Kavereiden kesken Connoriksikin kutsuttu nuorukainen tutkailee konfliktin kehitystä omasta näkövinkkelistään, ajaen nurkkaan ahdetun intiaaniheimonsa etuja imperialististen brittien kustannuksella.
Virkistävää kyllä, tarina ei tällä kertaa sisällä yhtä mustavalkoista hyvä-paha -asettelua kuin edellisosissa. Connorin muodostama allianssi kapinallisten kanssa rakoilee tuon tuosta, kun puheet tasa-arvosta ja vapaudesta ihonväriin katsomatta jäävät toistuvasti kaunistelluiden juhlapuheiden tasolle. Jopa kulissien takana juoniaan hautovat temppeliherrat on onnistuttu kuvaamaan aiempaa inhimillisempinä tahoina. Tarinankerronnassa on silti vielä paljon parantamisen varaa. Nykyaikaan sijoittuvat Desmond Milesin seikkailut jäävät edellisosien kaltaisiksi riippakiviksi, jotka kompastelevat tarinankerronnallisten ongelmien lisäksi pelimekaniikan totutunlaiseen jähmeyteen. Sen vielä ymmärtää että 1700-luvulla miekoin varustautuneet vihollisvartijat saattavat parveilla pelaajan ympärillä pelokkaan oloisesti, mutta puoliautomaattisia käsiaseita pitelevien agenttien tapauksessa passiivisuuden syynä on mitä todennäköisimmin diagnosoimaton kehityshäiriö.
Assassin’s Creedeiltä on totuttu odottamaan historiasta paljon ammentavan tarinan lisäksi avointa pelimaailmaa, eikä kolmososa luo poikkeusta sääntöön. Lääniä on enemmän kuin laki sallii ja kartta suorastaan pursuaa jos jonkinnäköistä tekemistä - niin paljon että se melkein jo ahdistaa. Luonnonkauniissa erämaassa samoilu puusta puuhun hyppimällä tuntuu äärimmäisen tyydyttävältä, ja luo ainakin aluksi itseään ruokkivan tutkimisen riemun ilmapiirin. Perinteisemmät kaupunkimaisemat Bostonissa ja New Yorkissa ovat vähemmän riemastuttava näky, mutta ne ajavat asiansa.
Pelin luoman alkuhuuman jälkeen meno kuitenkin latistuu. Mitä enemmän aikaa pelissä erehtyy viettämään sivutehtävien parissa, sitä aneemisemmaksi oma mieliala muuttuu. Liukuhihnatyöstä inspiraatiota selkeästi hakeneet kehittäjät ovat tunkeneet levyn puoliksi täyteen käsittämättömästä filleristä, jonka rinnalla Linnan juhlien kättelymaratonikin näyttää varteenotettavalta viihdykkeeltä. Isoin pettymys koskee erämaassa tapahtuvaa metsästystä, joka näennäisistä strategisista elementeistään huolimatta jää hyvin pintapuoliseksi nappien hakkaamiseksi. Viheliäisinkin ihmislihan makuun päässyt metsän peto on helposti taltutettavissa muutamalla huolettomalla napin painalluksella, eikä nopsajalkaisimpienkaan otusten kiinni saaminen ole vaiva eikä mikään, niin kauan kuin altasi löytyy muutama sata kiloa painava tuleva meetvurstipötkö. Aiemmissa peleissä loistanut hahmo -ja lähiseudun kehittäminenkin tuntuu tällä kertaa oudon päälle liimatulta kokemukselta, eikä esimerkiksi uusien aseiden keräämiselle tai Connorin turvapaikan parantelulle tunnu löytyvän kummempia järkiperäisiä perusteita.
Syvän keskinkertaisuuden alta löytyy toki hienojakin ajanviettotapoja, kuten paljon hypetetyt meritaistelut ja kapteeni Kiddin aarteen metsästyksen ympärille rakennetut tehtävät. Siirtymä maakravusta merten kauhuksi on varsin kivuton prosessi. Pelaaja tarttuu purjelaivan ruoriin, luovii parhaan kykynsä mukaan läpi kivien ja karikoiden ja antaa tulituskäskyjä pää kolmantena jalkana kannella juoksevalle miehistölleen. Parhaimmillaan merellä seilaaminen on myrskyisän sään aikaan, jolloin tyrskyävät aallot pyyhkivät hädin tuskin pinnalla pysyvien paattien yli.
Edellisosia vaivanneet kontrolliongelmat nostavat tuttuun tapaan ylös rumaa päätään, vaikka jonkin sortin edistystä sillä saralla onkin nähtävissä. Parhaiten nämä edistysaskeleet näkyvät taistelumekaniikan suoraviivaistamisessa ja kärhämöiden temmon lisäyksessä, mikä parantaa taistelemisen soljuvuutta jonkin verran.
Assassin’s Creed 3 on peli joka paperilla näyttää joka suhteessa ylivertaiselta edeltäjiinsä nähden. Silti kokonaisuus jää yllättävän ontoksi, eikä silkalla määrällä onnistuta korvaamaan laatua. Toivon hartaasti, että seuraavassa pelissä keskityttäisiin enemmän ydinkokemuksen hiomiseen, eikä niinkään sisällön määrän maksimoimiseen.
