Hei, kummitukset hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika!
Viime vuoden viimeisellä neljänneksellä julkaistu Geist antoi odottaa jotain uutta FPS-räiskintöjen genreen. K18-merkki kannessa lupaa jo jotain, mutta jälkeenpäin lunastaa vain murto-osan. Ikärajakysymys kuitenkin syrjään ja tärkeimmät asiat esiin.
Volks Corporation on yhtiö, joka suunnittelee, tuottaa ja myy aseteknologiaa eniten tarjoavalle. Sankarivaltiomme epäilyt kuitenkin heräävät yhtiön näennäistä laillisuutta kohtaan ja pakkohan sinne on lähteä neniään työntämään. CR-2 yksikön (tautienhallintaviraston tukema antiterrorikerho) tutkija John Raimi lähetetään ottamaan selvää, mitä hänen vanha kamunsa ja nykyinen työtoverinsa on yhtiöön soluttautuneena saanut selville konsernin salaisista tutkimuksista. Ensivaikutelma saa ihokarvat nousemaan. Ohjattavamme juoksutetaan aseistettujen kommandojen johdolla putkijuoksua keräämään dataa, joka paljastaa hyvällä säkällä enemmän salaperäisestä vehtailusta. Tämän jälkeen vähän ammuskellaan karkuun sännätessä paikalle saapuvaa, tietovuodosta perille päässyttä vartiostoa. Keskinkertaisuuden löyhkä on melkoinen, mutta parempi ollakin vielä nuolaisematta.
Nopean toteutuksellisen alkusäikäytyksen jälkeen uusia elementtejä ladotaan pelaajan eteen tihenevässä tahdissa. Okei, kyllä sitä vertakin vähän näkyy, mutta silti K18 on liioiteltua. Teos alkaa hiljalleen vaikuttaa jo mielenkiintoisemmalta ja mielleyhtymiä vanhoihin hyviin seikkailuihin alkaa ilmaantua. Seuraavaksi peli itse asiassa voidaan luokitellakin vasta alkaneeksi. Pakomatkan epäonnistuttua päähenkilömme henki kiskotaan tämän pirullisen, uuden ja salaisen teknologian avuin irti hänen ruumiistaan. Häijyn vanhan miehen, Alexander Volksin suunnitelma vallata ja tuhota maailma aivopestyjen sielujen avulla johdattelee syvemmälle Geistin hiljalleen avautuvaan maailmaan. Vapise, ihmiskunta! Salaperäisen kummitustytön astuttua kuvioihin ja sotkettua oman identiteettimme sotkeminen, on pelattavanamme siis kummitus! Ja pisteet nousevat lisää.
Geistin erottaa muista räiskinnöistä se, että tällä kertaa paino ei olekaan pelkällä ammuskelulla, vaan tasapainottavasti myös erilaisten pulmien ratkonnalla. Ihmiset, eläimet, mekaaniset laitteet ynnä muut ovat hyväksikäytön kohteita ja jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva kohde etenemistä ajatellen. Esimerkiksi paikasta A pitää päästä paikkaan B, joka on toisessa huoneessa. Seinien ja ovien läpi ei henkimuodossa voi mennä kuin merkityillä paikoilla, joten pitää saada kulkuväline. Ihmiset ja eläimet täytyy ensiksi saada pelästymään, jotta heidät voi vallata tähän tarkoitukseen. Tämä käy esimerkiksi siirtymällä juoma-automaattiin, jonka riivaamalla tölkit lentävät sen hetkisen, potentiaalisen henkilön lähelle. Seuraavaksi siirrytään kyseiseen, uhrin jaloissa lojuvaan tölkkiin, joka kummitusvoimilla posautetaan pelästyttäen poloista jo vähän. Yleensä vaaditaan pari peläytystä, jotta vallattava tutisee housut märkinä jossakin nurkassa valmiina poimittavaksi. Kaikki tällaiset pulmat ovat rakennettu siten, että pienellä nuuskimisella oikeat ratkaisut kyllä löytyvät. Positiivisena asiana on myös se, että esineitä ja tapoja löytyy koko pelin ajan aina vain uusia, joten itseääntoistavaksi pelästyttely ei käy. Monipuolisuus on yksi pelin vahvoista puolista ja se kestää loppuun asti.
Deus Ex Machina
Kummituksena erilaisten pulmien ratkonta ja eri hahmoihin pesiytyminen tuntuu tuoreelta ja virkistävältä.
Peli tottelee ohjausta kiitettävästi antaen vastinetta ruudulla juuri kuten pitääkin. Headshotit tiputtavat kerrasta tavalliset tallaajat. Loppupomojen kohdalla tarvitaankin lipaskaupalla kuteja ja yleensä tarkoin määrättyyn kohtaan, jotta vahinkoa syntyisi. Mieleen hiipii Zelda Wind Waker ja Metroid Prime monien välivastustaisteluiden kohdalla. Hyvä homma. Vaihtoehtoisia ohjaustyyppejä on valittavana kaksi. Lisäksi tattien funktioiden paikkaa voi halutessaan muuttaa, joten toisinpäin tähtäilyn ja liikkumisen halajavan on myös helppo hymyillä.
Vaikeustasoltaan peli on suhteellisen helppo, ainakin kun löytää sen punaisen langan tilanteessa kuin tilanteessa. Ainoastaan loppupuolella joutuu jo vähän rypistämään intensiivisen loppupahistulvan johdosta, jotta homma saataisiin kunnialla päätökseen. Yksinpeli on ohi muutamassa pelintäytteisessä illassa. Mutta hyvän pelattavuuden, mukavan perusjuonen ja tyydyttävän tunnelmansa ansiosta ohjainta ei kauaksi aikaa voi käsistään laskea ja pakko on painaa eteenpäin. Osoitus hyvästä pelistä siis. Moninpeliin avautuu uusia kenttiä yksinpelissä kerättyjen merkkien avulla. Joten multiplayer-toimintaa halajaville: yksinpeli ensin läpi paikkoja rauhassa tutkien - ja sitten mättämään kavereita vastaan. Moninpeli on mukava lisä ja jaetulla ruudulla pelaamisesta pitäville varmasti maistuukin. Kaverien puutteessa olevat voivat löylyttää myös koneen botteja, joista vastusta ja peli-iloa ei kuitenkaan niin paljoa löydy.
Graafisesti peli ei ole mikään silmiä hivelevä. Karkeita tekstuureja, sahalaitoja ja muuta retroa esiintyy aika ajoin. Kuitenkin homma pysyy kasassa, eikä sen kakun aina päältä päin tarvitsekaan olla liian korea. Audiopuolella mennään rinta rinnan visuaalisen puolen kanssa. Musiikki on vanhan ja osittain jopa halvan kuuloista, vaikka hyviäkin tunnelmannostattajia välillä löytyy. Hahmojen puhetta löytyy välipätkistä, mutta ei enää liiemmin muuten. Päähenkilö heittää välillä "yeah" ja "really", mikä lopuksi saa manaamaan äänityön kankeutta tältä osin. Peruspaketti siis audiovisuaalisesti.
Vihollisten toimintaa saa ihmetellä suu auki. Lieneekö tarkoituksellista, kun ammun (ammuu) nurkan takana, niin jässikät seisoskelevat vain kiltisti paikoillaan, eivätkä liiku mihinkään. Helppoja tappoja siis luvassa. Tämä toisaalta hämmästyttää, mutta asiat on otettava joskus niin kuin ne ovat. Liian vakavasti kun tällaista (bugisuutta) ei ota, niin voi hyvin mielin vain keskittyä rankaisemaan! Ja ammuskelun ollessa vain yksi osa isompaa kokonaisuutta ei ongelmaa jaksa pidemmän päälle enää noteeratakaan. Yhden kerran levy leikkasi kiinni pelatessani, mutta onneksi automaattitallennus ei pakottanut kovinkaan kauas taaksepäin tapahtuneesta. Kokonaisuus pysyy siis kasassa suhteellisen hyvin loppuun saakka.
Geistista jää hyvä jälkimaku. Se on yksinpelin osin nopeasti, mutta intensiivisesti ohi. Pienet ongelmat siellä täällä mustaavat vähän kokonaisuutta, joka toimii muuten hyvin. Uutuudenviehätys ei ole tämän tyylisestä FPS:stä onneksi vielä kadonnut. Välillä huumorillakin maustettu sisältö, monipuoliset ongelmat ja fantasian tuntu nostavat pelin arvon ansaitsemalleen paikalle. Ja kyllä se ammuskelukin asiansa tarpeeksi hyvin ajaa. Toivottavasti samantyylistä pelikokemusta on tarjolla jatkossakin. Jos vaikka nyt Revolutionille kehittävän saman yhtiön toimesta saataisiin myöhemmin lisää? Erittäinkin kokeilemisen arvoinen peli!
