Marioiden ja taskuhirviöpelien ohella Game Boy Advancen kuuluisimpia konsepteja on Advance Wars -sotastrategiasarja. Sarjakuvamainen vuorostrategia löi sikäli hyvin läpi, että se sai yhden jatko-osan GBA:lle ja toisen nyt DS:lle. Alustasta huolimatta nimi on edelleen pysynyt Advance Warsina, eikä pelin peruskaavaan ole kajottu, vaikka mukana onkin muutamia uudistuksia. DS:n näkemystä taskusodankäynnistä voisikin nimittää lähinnä hivenen päivitetyksi GBA-peliksi.
Vanhat pyssyt paukkuvat edelleen
Pääasiassa peli on pysynyt suunnilleen samana, eli komentajat ottavat toistensa armeijoista mittaa vuoropohjaisessa taistelussa maalla, merellä ja toki myös ilmassa. Voitto lohkeaa paitsi vastustajan tuhoamisesta, myös tämän tukikohdan valtaamisesta. Myös jokin muu tavoite, kuten kaupunkien valtaaminen, voi ratkaista voittajan. Muutaman uuden yksikön lisäksi merkittävistä uudistuksista mainittakoon kahden rintaman taistelut, sekä kahden johtajan tiimityöskentely. Tällä kertaa pelaaja valitsee puolelleen kaksi johtajaa, joita sitten vaihdellaan tilanteen mukaan. Dual Striken pääosissa nähdään edellisistä peleistä tutun Nellin pikkusisko Rachel sekä nuori ja yli-innokas Jake. Mukana on myös osa aiempien osien legendoista, mutta poppoo on pääosin vaihtunut uuteen. Andyllä ja muilla tutuilla voidaan kyllä pelata kampanjan ulkopuolella yksittäisissä tehtävissä.
Tarinapuolella noudatetaan tuttua ja turvallista linjaa. Ei kenenkään kaveri, Black Holen armeija, on jälleen hyökkimässä hyvisten kimppuun. Tällä kertaa valloituksen kohde on Omega Land. Tuttuun tapaan tilanne alkaa raueta parin johtajan ja pienehkön vastarintaliikkeen pyristelyllä, joka muiden armeijoiden liittyessä mukaan laajenee lumivyöryn lailla täysimittaiseksi vastahyökkäykseksi. Vajaan kolmenkymmenen tehtävän kestoinen kampanja aloittaa kevyillä harjoitustehtävillä, jotka tutustuttavat pelaajat perusteisiin. AW-veteraaneille moiset ovat tosin aivan läpihuutokamaa, mutta onneksi hiekkakentältä siirrytään yllättävän nopeasti jo isompiin ympyröihin.
Taistelukenttien shakkia
Kartat on jaettu ruudukoihin pelilaudan tavoin, ja peli muistuttaa muutenkin lähinnä lautapeliä, jossa on joitain sotastrategian elementtejä. Esimerkiksi normaalioloissa vihollisen tilanne yksiköistä tämän resursseihin on aina näkyvissä, ja jopa hyökkäyksen tuottama vahinko näkyy ennalta ruudun alalaidassa. Maaston tyyppi vaikuttaa yksiköiden liikkuvuuteen, näkyvyyteen sekä tulisuojaan. Asfalttitiellä joukot liikkuvat melkoista vauhtia, mutta ovat samalla täysin suojattomia vihollisen tulta vastaan. Vuoret taas tarjoavat aivan erinomaisen tulisuojan, mutta niillä voivat maavoimista liikkua ainoastaan jalkaväkijoukot, eivätkä nekään kovin ripeästi. Fog of War -tehtävissä vastustajan resursseja tai yksiköitä ei nähdä kuin kohtaamisessa, jolloin tiedustelujoukot ja metsät ovat kultaakin kalliimpia. Tiedustelujoukot siksi, että ne näkevät huomattavasti muita yksiköitä pidemmälle, metsiin taas voi piilottaa joukkoja vaikkapa väijytykseen tai ihan vain suojaan epäsuoralta tulelta. FOW-tehtävät ovat kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö.
Mukana on vanhojen tuttujen yksiköiden lisäksi pari hassua uutuutta hervottomasta jättitankista jalkaväkeä kuljettavaan korjauslaivaan, mutta samat säännöt pätevät edelleen. Eli käytännössä uudet yksiköt eivät kallista pelaamista suuremmin suuntaan tahi toiseen. Jokaisella yksiköllä on tietysti plussansa ja miinuksensa. Tankeilla on tulivoimaa, mutta vuoristo katkaisee niiden liikkumisen täysin. Helikopterit ja muut ilma-alukset voivat liikkua missä tahansa, mutta jos ne eivät saa polttoainehuoltoa ajoissa, ne tulevat rytisten alas. Jalkaväellä taas ei juuri tulivoimaa ole, mutta vain se voi vallata kiinteistöjä. Vallatut kaupungit taas huoltavat vahingoittuneita joukkoja sekä kasvattavat taistelukassaa. Näin ollen kaikentyyppiset yksiköt ovat hyödyksi.
Eräs eroavaisuus GBA:n AW-peleihin ovat kahden rintaman taistelut, joissa pelaajan on palloiltava kahden taistelukentän välillä pudottamatta palloa missään välissä. Välillä tekoäly hoitaa toisarvoisen rintaman, välillä molempien kohtalo on pelaajan hyppysissä. Lisäksi suurin osa tehtävistä hoidetaan kahden johtajan tiimityöskentelynä, jolloin epäsuotuisassa tilanteessa vaihdetaan vain kehiin se paremmin sopiva taistelijapari. Uudistus lisää pelin taktista syvyyttä, kun enää ei voikaan luottaa enää vastustajan yhteen tiettyyn heikkouteen. Vaihto tosin tapahtuu yhden vuoron viiveellä, joten jonkinlainen pelisilmä ja ennakointi on enemmän kuin suotavaa.
Muista uudistuksista koskettavin on DS:n alemman näytön käyttö ohjaamiseen. Käytännössä kosketusohjaus on kuitenkin vain ylimääräistä kikkailua ja krumeluuria, eikä se ainakaan allekirjoittaneelle tuntunut sopivan. Ehkäpä kosketusohjauksen kankeuden ja virhesiirrot saisi eliminoitua harjoittelulla ja totuttelulla, mutta miksipä suotta kuluttaa tähän aikaa, kun näppäinohjaukseen on jo tottunut täysin, ja se toimii edelleen niin kovin hyvin.
Kampanjan ulkopuolella sotaa voidaan käydä haastavassa Survival-moodissa tai War Roomin yksittäisillä kartoilla. Kymmenet eri kartat pitävät kyllä huolen siitä, että sotimista riittää myös Mustan aukon lyömisen jälkeenkin. Lisäksi mukana on edelleen kattava karttaeditori, johon kosketusnäyttö sopii kuin kivääri sotamiehen kaulalle. Itse luotuja karttoja voi pelata joko omalla koneella, tai jakaa kavereille langattoman verkon yli.
Taistelun taustalla pauhaa joukkueenjohtajan mukaan vaihtuva kappale. Melkein kaikille tunnareille yhteistä on yli-innokkuus ja -pirteys, mutta suoranaisia kopioita toisistaan ne eivät suinkaan ole. Graafisesti peli on miltei identtinen GBA-versioiden kanssa. Silmiinpistävin ero näkyy kartan 3D-maisessa perspektiivissä.
Jonkin pikku pelisuunnittelijan aivo-oikosulun takia mukaan on heitetty reaaliaikainen Combat-moodi. Se osoittaa tasan miten kamalalta lopputulos näyttää, kun vuoropohjainen peli yritetään änkeä reaaliaikaisen toiminnan saappaisiin. Combat-moodi on ehkäpä ainoa uudistus, joka olisi saanut jäädä täysin sinne suunnittelupöydälle saakka.
Taskuun – vie!
Advance Wars: Dual Strike suoriutuu kunnialla tehtävästään huolimatta edellisten osien laadun tuomista paineista. Itse asiassa pidin tästä osasta jopa aiempia enemmän. Suurin miinus on kunnollisen yhden kortin langattoman moninpelin puute. Langattomasti kun voidaan pelata vain sitä kamalaa Combat-moodia. Sentään moninpeli samalla koneella onnistuu kahden, kolmen tai neljän pelaajan kesken, joten tämäkään ei ole kuolemanvakava asia. Tämähän on AW-faneille pakko-ostoksena jo itsestäänselvyys, mutta myös muiden taktiikka- ja strategiapelien ystävien kannattaa tutustua. Ehdottomasti DS:n pelivalikoiman etulinjassa.
