Sanokaa heti, jos olette kuulleet tämän ennenkin: kaupungin rikollisuus on riistäytymässä käsistä, joten on ollut välttämätöntä perustaa uusi poliisin erikoisjoukko, joka... Ai, että kuultu on. No, entäs tämä: hillitöntä menoa maalla, merellä ja ilmassa... Eli noitakin on nähty? Otsasuoni pullistuneena meuhkaava poliisipäällikkö? Tuttu juttu.
Mutta miltä kuulostaa tällainen: lennät helikopterin kyydissä konekiväärillä pakenevaa rikollisjoukkoa jahdaten, yhtäkkiä hyppäät yhden rikollisauton kyytiin, ammut viholliset, potkaiset kuskin penkereelle ja jatkat lauman takaa-ajamista. Saavutat taas yhden rikollisen, paukautat pari kertaa rivakasti kylkeen luotisadetta uhmaten, otat reilun loikan ja kaappaat taas uuden kulkupelin samalla, kun edellinen autosi kiepsahtaa reunavallia vasten ja räjähtää. Saavut rikollispesäkkeeseen, jossa pidätät muutaman ja ammut loput, pelastat kidnapatun neitokaisen ja pakenet paikalta tuhatta ja sataa luoteja väistellen. Nyt oli jotain uuttakin, eiks jeh?
Poliisi ajaa veneellä ja autolla, uaa...
Pursuit Forcesta löytyy kolme pelitilaa: uratila, race ja time trial. Kuten yleensäkin, uratilaa selvittämällä aukaistaan uusia ratoja, ajoneuvoja ja tehtäviä muissa tiloissa pelattavaksi.
Uratilassa on jonkinmoinen juoni, tai oikeastaan viisi juonta. Viisi ilkeää jengiä on päästetty irralleen kaupunkiin, ja päähenkilönä esiintyvän erikoisjoukkojen poliisin tehtävänä on toimittaa kriminaalit telkien taakse tai autuaammille ajoradoille. Alkuun voisi kuvitella tehtävien muodostuvan nopeasti itseään toistaviksi, kun kaahataan moottoritietä kohti lentokenttää rinnalla roikkuvien rikollisten maalitauluna. Kuvitelma kuitenkin haihtuu nopeasti, sillä jokaisen viiden jengin kaikki kuusi tehtävää sisältävät erilaisia elementtejä.
Ero ei ole pelkästään siinä, kaahataanko autolla, moottoripyörällä vai pikaveneellä, sillä siinä missä joissain tehtävissä yritetään vain ehtiä ajoissa pelastamaan ilmiantajaa entisiltä rikoskumppaneiltaan, voidaankin toisella kerralla lennellä helikopterilla rei'ittämässä psykomurhaajan peltilehmää. Ajoittain sankari hyppää myös autostaan pidättämään ja lahtaamaan pahoja jätkiä.
Race, eli kilpa-ajo koostuu nipusta irrallisia tehtäviä, joissa tavataan uratilasta tuttuja vihulaisia uusissa ympyröissä. Time trial taas on hyvin yksinkertainen aika-ajo, jossa valitaan rata, kulkuväline ja yritetään päästä alusta loppuun mahdollisimman nopeasti.
Käsikonsolille soveltuvasti kaikkien tehtävien mitta - enemmän tai vähemmän onnistuneen yrityksen, siis - vaihtelee kahdesta viiteen minuuttiin. Unitilasta herätetyllä PSP:llä ehtii siis jakaa hiukan oikeutta vaikka Täydellisten naisten mainoskatkolla. Vähemmän kiinnostavien ohjelmien takia mainoskatkon päättyminen ei sitten ehkä jaksaisikaan katkaista hyvin vauhtiin päässyttä pelisessiota.
Varoituslaukaus päähän
Monipuolisuudessaan uramoodi on kaikkein mielenkiintoisin näistä pelitiloista. Tehtäviä ei tosiaankaan ole mitenkään hutaistu kasaan, vaan ne ovat hyvin suunniteltuja ja mukavan tasapainoisia. Lähes kaikissa tehtävissä on jonkinlainen aikaraja, jonka puitteissa täytyy ehtiä kohteeseen, joskus taas kohteeseen on tietty matka ja sinne pyrkiviä vihollisia täytyy estää pääsemästä perille. Mikäli tehtävä onnistuu edes jotenkin, annetaan suorituksesta pisteet.
Pisteet perustuvat osaltaan siihen, kuinka paljon aikaa tai matkaa jäi jäljelle, tähän lisätään pointseja katuja vaarantamasta poistetuista rikollisista ja miinustetaan tästä haavoittuneet ja edesmenneet viattomat sivulliset. Pisteiden perusteella annetaan suorituksesta arvosana, minkä lisäksi poliisipäällikkö lausuu kehaisevan sanan, kuten "sinähän muistutat vähän minua".
Tehtävät ovat usein aivan hillittömän vaikeita. Usein pari-kolmekymmentä ensimmäistä yritystä menee pelkästään siihen, että aletaan vähitellen saada jonkinlaista käsitystä toimivasta taktiikasta. Tämän jälkeen loppu onkin suorituksen hieromista, kunnes lopulta yhtenä täydellisenä päivänä palaset napsahtavat kohdalleen ja sen viimeisenkin vihollisen eloton ruho kierii asfaltilla. Aika korkata sampanja. Ja jatkaa seuraavaan tehtävään.
Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään
PSP-pelien grafiikasta ja äänestä meuhkaaminen alkaa olla jo niin kulunut juttu, että sanottakoon tässä vain Pursuit Forcessa molempien olevan näiden ensimmäisen syksyn pelien vahvinta kastia. Ääriviivojen terävyyteen on jo totuttu, vähitellen alkaisi kaivata jonkinlaista anti-aliasointia tämänkin alusta peleihin. Autojen äänissä ja ajotuntumissa on eroja, joten sikälikin Bigbig on tehnyt laatutyötä.
Sekä toiminnan tyyliltä että käsikirjoitukseltaan Pursuit Force on riemastuttavan yliampuva. Päällikön tyly kuittailu joka tilanteessa sopii genren henkeen kuin roisto rautoihin, ja sankarin täydellisen epärealistinen kyky loikata toistakymmentä metriä kahtasataa kiitävästä autosta toiseen koristaa kakun. Pikku yksityiskohdat, kuten vastikään omalaatuisella tavalla hankitun auton pelkääjän paikalla retkottava raato todistavat tekijätiimin sairaasta huumorintajusta.
Vaikeudestaan huolimatta Pursuit Force on älyttömän kiehtova peli. Kaahailu on suurta hubaa, ja autosta toiseen hyppiminen konepistooli tai haulikko laulaen jaksaa huvittaa aina vain yhtä paljon. Vaikeus syntyy siitä, että yhteenkään viholliseen ei saa käyttää liikaa aikaa, eikä luotien tielle voi jäädä asumaan, joten usein yrityskerta nro 50:kin kilpistyy joko ajan tai elinvoiman ehtymiseen.
Toinen ärsytyksen aihe on helikopteritehtävät: PSP:n analogitikkua ei voi parhaalla tahdollakaan pitää minään tarkkuustyökaluna, lentovatkaimesta toistasataa kiitävään autoon osuminen on haasteellista muutenkin, ja kun tarkoituksena on vielä välttää siviiliuhreja, alkaa ongelmakentän nurmikko rehottaa. Lisäksi pelissä on ihan mitättömän pieniä bugeja, jotka eivät niinkään haittaa kuin huvittavat.
Pursuit Forcea voi varauksetta suositella vain sellaiselle konsolikeijolle, jonka tuskatoleranssi venyy vähän vaikeampiinkin peleihin; anteeksiantamaton vaikeustaso ei nimittäin kohtuullisen haastavasta avauksesta ainakaan helpotu, mutta toisaalta eipä tätä peliä ole tarkoituskaan koluta läpi yhden hiljaisemman iltapäivän aikana. Itse en kyllä ole perinteisesti itseäni pitänyt sinä kärsivällisimmän kastin peliharrastajana, mutta jollain ihmeen ilveellä tämä peli jaksoi rohkaista yrittämään aina uudestaan ja uudestaan.
