Vanhana Tomb Raider -fanaatikkona, tunteita odottaessa tätä peliä ovat vaikeita kuvailla. En osannut yhtään odottaa, olisiko peli hyvä vai huono. Loppujen lopuksi huomasin tuloksen olevan kummallisen neutraali...
Tomb Raider: Curse of the Swordhan on GBC:n jo toinen TR-peli. Ikäväkseni en ole ensimmäistä osaa päässyt pelaamaan, mutta mitä olen ottanut selvää, vaikuttavat pelit suhteellisen samanlaisilta. Grafiikkamoottori on molemmissa sama, tosin CotS:ssa sitä on hieman ruuvailtu entisestään. Mutta ennen GBC-versiota, Tomb Raidereitahan on ilmestynyt konsoleilla ja PC:llä jo vuosia sitten. Buumin aloitti "Tomb Raider" vuonna 1996 ilmestyessään Sega Saturnille, Sony PlayStationille ja PC:lle. Sitä seurasi "Tomb Raider 2", joka löytyi nyt pelkästään PSX:ltä ja PC:ltä. Koska rahantulolle ei näkynyt loppua, oli vuonna 1998 aika ilmestyä seuraavan Tomb Raiderin, tällä kertaa jo lisänimellä varustettuna, eli "Tomb Raider 3: Adventures of Lara Croft", joka löytyi edelleen vain PSX:ltä ja PC:ltä. Myöhemmin tulivat myös "Tomb Raider: The Last Revelation" ja "Tomb Raider: Chronicles" jotka ilmestyivät nyt myös Sega Dreamcastilla. Vaikka TR:n historia ei niin pitkä olekaan, on se ainakin julkaisurikas. Ja loppua ei tunnu näkyvän, sillä ensi vuonna on määrä julkaista "Tomb Raider: Next Gen" ainakin PS2:lla.
Mutta kuten aina, on TR:ien juoneen satsattu, joten on CotS:nkin tarina sen mukainen. Pitkän aikaa sitten, oli olemassa Musta Velho nimeltä Madame Paveau, joka mustan magiansa avulla aiheutti kauhua ja kuolemaa ihmisten keskuudessa. Ihmisten kapinan seurauksena hänet ja hänen palvelijansa saatiin tuhottua, paitsi kaikkien tietämättä yksi hänen käskyläispapeistaan jäi henkiin... Myöhemmin kyseinen pappi otti muinaisen rituaalin avuin hänen mestarinsa sielun tämän hajonneesta ruumistaan, ja lukitsi sen pyhään säiliöön. Enää tarvitsi etsiä sopiva ruumis sielulle ja loitsu jolla liittää se siihen... Nykypäivänä kun Lara on vierailemassa Pimeän antiikin museossa, hän sotkeutuu Madame Paveaun soppaan; juuri kun hän on katsomassa erästä miekkaa ystävättärensä kanssa, Madamen Paveaun kultin seuraajat varastavat miekan aivan Laran nenän edestä. Miekkaa takaisin hakiessa Lara joutuu sen sivaltamaksi. Hän joutuu näin ollen kirouksen kohteeksi, ja Laran ruumis valitaan Madame Paveaun sielua varten. Tehtävänäsi on auttaa Laraa pysäyttämään tuo kultti, ja samalla pelastaa hänen sielunsa sen kynsistä.
Kuten jo aiemmin mainittu, ei ole sekä ääni-, eikä grafiikkamaailma paljoa muuttuneet aiemmasta GBC:n Tomb Raiderista. Taustat ovat tosin saatu näyttävämmiksi ja yksityiskohtia ympäristöön on lisäilty. Koska vertailu perustuu lähinnä aiemman pelin videoiden katseluun, ja CotS:n pelaamisen, on vaikea sanoa äänimaailman muutoksesta mitään järkevältä kuulostavaa. Jos nyt jotain halutaan sanoa katsomatta aiempaa GBC:n TR:ää, on musiikit ihan kelvolliset, tosin eivät luo sitä tunnelmaa mitä ensimmäiset konsoleilla nähdyt Tomb Raiderit loivat. Ääniefektit ovat tehty ihan kohtuullisesti ottaen huomioon GBC:n äänentoisto-ominaisuudet.
Ohjattavuus onkin se hankala pala. Kun muistelee kuinka vaikea oli saada napit mahtumaan PlayStationin kymmeneen näppäimeen, voi kuvitella mitä se on GBC:n neljällä napilla (tosin pelin kaksiulotteisuus karsii muutamia toimintoja). Mutta kuitenkin voin ilokseni todeta, että siinä on onnistuttu ihan kelvollisesti, ellei paremminkin. Uusia toimintoja ei ole tullut lisää, mutta mitään vitaaliakaan ei ole poistettu. Koska toimintoja löytyy ohjeistakin kolme sivullista (mutta tosipelaajahan ei tietysti ohjeita lue), voi vain ihmetellä miten ne mahtuvat kaikki neljään nappiin. Ja kuten odottaa saattaa, vaatii niiden oppiminen aikansa. Plussaa pelattavuuteen tuo patteritallennus, joskin tallennuskristallit on ajoittain sijoitettu mitä kummallisimpiin paikkoihin.
Vaikka Tomb Raider: Curse of the Sword ei tuokaan Tomb Raideria niihin oikeuksiin mihin aiemmat TR:t sen toivat, on se silti loistava kastike GBC:n pelivalikoimapihvin päälle. Moni TR-fanaatikko voisi paheksua peliä sen 2-ulotteisuudesta, tai yleisestä anti-Tomb Raiderottomuudesta, mutta mielestäni se ei olisi täysin oikeutettua. Voihan Curse of the swordia ajatella vaikka individuaalisena pelinä, ja olla vertaamatta aiempiin Tomb Raidereihin jos ei muu auta. Oli niin tai näin, on Tomb Raider aina laadultaan vähintään kelvollinen oli se missä formaatissa tahansa, ja siksi Tomb Raider: Curse of the Sword kuuluukin Game Boy Colorin tasohyppelypelien "Puoltaväliä paremmat pelit"-listalle. Onhan pelattavaa runsain määrin ja pelaaminen nautittavaa, joten mitä muuta voit toivoa?
