Palkkamurhaajan ammatista kiinnostuneet saivat lohtua verenhimolleen parin vuoden takaisesta Hitmanista. Hitman2 jatkaa samoilla linjoilla, tällä kertaa laajemmassa paketissa. Pelaajan iloksi tarjotaan 20 tehtävää, joissa jokaisessa on sama tavoite: murhaa - ja tee se mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä. Sankarina toimii jo ensimmäisestä osasta tunnettu klooni 47. Silkalla räiskimisellä pärjää ja taktiikkana se toimii hyvänä peli-ilon hajottajana.
Murhamiehen päiväkirja
Murhaamisen motiiviksi on kasattu nihkeä juonikuvio. Menneisyyttään pakeneva 47 hakee lohtua elämällä pappi Vittorion hoivissa puutarhurina. Vittorio kidnapataan ja sankarimme päättää kaivella menneisyytensä esille vielä kerran. 47 ottaa yhteyttä entiseen työnantajaansa, ja murhattavaa riittää. Jokainen tehtävä on huolellisesti suunniteltu. Eri suoritusvaihtoehtoja on runsaasti, mikä tuo oman värinsä peliin. Jokaisen kentän aikana voi tallentaa seitsemän kertaa, mikä antaa pelaajalle mahdollisuuden taktisempaan etenemiseen. Eri vaihtoehtojen miettiminen rauhassa onkin mielekkäämpää kuin suora toiminta.
Pelin grafiikasta ei löydy suuremmin haukuttavaa. Paikoitellen pelaajaa häiritsevät irvistelevät sahalaidat, mutta muuten grafiikka on kunnossa. Seinille piirtyvät varjot ja tuulessa lepattavat liput antavat tunteen elävästä ympäristöstä. Yksityiskohtia kentissä on valtavasti. Yksittäisinä hileinä laskeutuva lumisade on vähintäänkin vaikuttavan näköistä. Sisätiloihin tultaessa silmään pistää seinien ja lattioiden yksityiskohtainen mallinnus. Jopa naulat ja saumakohdat voi erottaa.
Pelin hahmot ovat nekin yksityiskohtaisia ja ajavat asiansa hienosti. Kaikki pienet yksityiskohdat tukevat toistaan saaden aikaan hyvän kokonaisuuden. Grafiikoissa ei ole turhia synkistelty. Ison temppelihökötyksen kiiltelevät lattiat, pihalla heiluvat palmut ja täydeltä taivaalta hehkuva aurinko tuovat iloisen tunnelman. Aurinkoisia ja synkkiä kenttiä onkin jaoteltu sopivasti.
Peliympäristöt eroavat muutenkin kuin väritykseltään. Välillä liikutaan Venäjän kylmillä kaduilla ja välillä viljellään kauhua Lähi-idän maisemissa. Kenttäsuunnittelu onkin yksi pelin valteista. Jokaisesta kentästä löytyy paljon tutkittavaa ja jokaiseen kohteeseen on lukuisia kulkureittejä. Parhaimmillaan tämä luokin pelaajalle täydellisen illuusion vapaudesta.
Tapa tai tule tapetuksi
Pelin parasta antia on sen palkitsevuus. Peli arvioi pelaajan toimia jokaisen tehtävän lopussa. Silmitön räiskiminen ja siviilien tappaminen huomioidaan. Häikäilemätön pelaaja palkitaan parhaimmillaan psykopaatti-arvosanalla, kun taas rautahermoinen hiiviskelijä palkitaan uusilla aseilla. Suora toiminta kostautuu monella tavalla. Kentät ovat ohi muutamassa minuutissa, jos pelaaja räiskii kuin Rambo konsanaan. Peliympäristöä on tarkasteltava huolellisesti, jotta kentät voi läpäistä kenenkään huomaamatta. Vartijoilla on valmiiksi määritellyt reitit, joita tutkimalla pelaajan etenemisestä tulee sujuvaa.
Pelin musiikeista vastaa oikea sinfoniaorkesteri, ja sen huomaa. Mahtipontiset kuorohyminät ja mahtavat melodiat saavat pelaajan polvilleen. Samojen kappaleiden kierrättäminenkään kentästä toiseen ei pääse häiritsemään. Parhaimmillaan pelaaja unohtaa itse pelaamisen ja jää suu auki kuuntelemaan mahtipontisia sävellyksiä. Aseet paukkuvat iloisen kirkkaasti. Konekiväärin rallatuksen vastapainoksi haulikko tarjoaa kunnon pauketta tärykalvojen kauhuksi.
Talvisissa maisemissa lumi narskuu kenkien alla saaden aikaan kylmiä väreitä. Tehtävien sijoittuessa eri maihin ääninäyttelykin on asiaan kuuluvaa. Venäläiset miliisit karjuvat kaduilla saaden hymyn pelaajan kasvoille. Kaduilla pörisevät autot kuulostavat lähinnä moottorisahan rähinältä.
Pelattavuus ei vaadi juuri opettelua. Räiskintäpeleistä tuttu tattiyhdistelmä toimii moitteetta ja kaljupäinen 47 liikkuu varsin sulavasti. Välillä oviin juuttuva palkkamurhaaja ei vähästä lannistu, vaan irtoaa uristaan tatteja kurittamalla. Kauempana kulkeviin kohteisiin on vaikea osua ohjattavuuden herkkyyden takia. Tällöin keinoksi jääkin kylmäverisesti lähemmäksi hiipiminen tai kohteen ampuminen kiikarikiväärillä. Ongelmaksi koituvatkin inventaario-systeemin vajavuudet. Inventaarioruudukon räplääminen keskellä toimintaa on välillä välttämätöntä, mutta monesti koituu kohtaloksi. Apua antaa pelin pysäyttäminen ja erillisessä inventaariovalikossa kahlaus, mikä on kuitenkin vaivalloisen hidasta.
Moraalisesti peli on arveluttava. Jokaisen kentässä olevan ihmisen, jopa siviilit, saa päästellä hengiltä jos huvittaa. Välillä tämä kysyykin itsekuria. Tappaako pizzaa kuljettavan lähetin uusien vaatteiden toivossa kaukaa ja helposti, vai hiipiikö lähelle käyttäen vain tainnuttavaa menetelmää. Itse kohteet, joita kentässä on normaalisti yksi, ovat kovemman luokan rötöstelijöitä. Tappolistalta löytyy eliminoitavaa aina huumeparoneista korruptoituneisiin kenraaleihin.
Varovaisuus palkitaan
Viholliset käyttäytyvät useimmiten ammattimaisesti. Miliisit partioivat katuja ja huumeparonin gorillat pitävät huolen ettei kartanoon loiki joka poika. Vartijat reagoivat lattian narisemiseen ja myös kartanossa hullun lailla juoksenteleva skinhead bongataan hyvin pian. Vihulaisten näkökenttä on laaja. Putkinäkö on tuntematon käsite, joten varovaisuutta tarvitaan. Kun pelaaja bongataan, unohdetaan hiiviskelyt ja laitetaan pyssyt paukkumaan. Suoraviivaisella ja aggressiivisella etenemisellä peli on aivan liian helppo. Viholliset tippuvat parista luodista, joten tältä osin haastetta ei juurikaan ole. Kenttäsuunnittelu tukeekin hiipivää pelaajaa, ja jokaisen tehtävän voi suorittaa monella eri tavalla. Suoran toiminnan sijasta pelaaja voi varastaa kokin kuteet ja ”maustaa” pahiksen lounaan omalla tavallaan.
Ammattitappajan asevarasto on laaja. Tehtävien välissä pääsee varastoimaan löytämiään aseita kirkon vajan seinälle, josta ne löytää myöhempiä koitoksia varten. Työkaluja tappamiseen löytyykin kiitettävän paljon. Aseita on useita lajityypeittäin; on pistooleja, haulikoita, kiikarikivääreitä, veitsiä ja erilaisia myrkkyjä. Asefriikkien pettymykseksi lopulliseen versioon ei jäänyt aseiden oikeita nimiä, vaan nimet on korvattu kuitenkin hyvin kuvaavilla nimityksillä. Jokaiselle aseelle löytyy oma käyttötarkoituksensa. Pistoolilla on turha yrittää paukutella kaukana horisontissa kirmaaviin solttupoikiin, kun taas kiikarikiväärillä hoituu kaikki mihin tavallisella raudalla ei osuta. Aseet ovat kauttaaltaan huolitellun näköisiä. Kahden pistoolin yhdistelmä antaa tappajalle vähintäänkin uskottavan ilmeen.
Tuomio
Hitman2 ei ole äärettömän pitkä peli ja intensiivisellä pelaamisella se on ohi muutamassa päivässä. Uusien aseiden toivossa korkeimpien arvosanojen metsästys pidentää peliä kuitenkin jonkin verran. Palkkamurhaajan askareet jaksavat kiinnostaa täysin siemauksin loppuun asti, eikä loistavan kenttäsuunnittelun ansiosta pelaaja pääse kyllästymään missään vaiheessa. Musiikillistakin nautintoa antavaa Hitman2:ta voikin suositella jokaiselle hiiviskelystä nauttiville.
