Rygar kuka?
Nostalgia on kova sana tämän päivän pelimarkkinoilla. Klassikoita ja sellaisiksi mainostettuja julkaistaan uudestaan ja niiden pohjalta tehdään kokonaan uusia pelejä. Yrittäjiä on monia: on kokoelmia retrofiileille pintakiillotuksella tai ilman, ja toisaalta tuoreita tuttavuuksia jotka eivät muistuta hittiä jolla niitä kaupataan kuin nimensä puolesta. Pahimmassa tapauksessa kivikaudella maineensa luonut firma kierrättää muinaismenestyksiään uusintavetojen laadusta piittaamatta. Midway - jos sanoa pitää. Pelit nousevat harvoin entisaikoja vastaavaan kukoistukseen enää jatkokierroksilla, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Toisaalta ei Tecmolla olekaan plakkarissaan sellaisia nimikkeitä, jotka puhuttelisivat nykypelaajia, joten itse pelistä on tehtävä hyvä.
Rygar on vähemmän tunnettuja arcade-helmiä. Siinä kuolleista herätetty nimikkosankari pieksee ja pomppii antiikin hengessä pelastaakseen kotikunnaansa eli Argoolin valtakunnan. Tietä tukkii sekalainen joukko aikakauteen sopivia hirviöitä. Onnistunein konsolikäännös Tecmon tekosista julkaistiin kasibittiselle Nintendolle, mutta myös Sega Master System ja Commodore 64 saivat omansa. Rygarin synnystä on kunnioitettavat 17 vuotta, joten jo oli aikakin esitellä peli PlayStation-yleisölle. PS2-painos lainaa alkuperäisversiosta pääosan esittäjän ja tämän viskoman diskarmor-aseen, josta lisää seuraavassa.
Gladiaattorin sotisopaan sonnustautunut Rygar huitoo miekan sijasta jojomaisella diskarmor-kilvellä. Terin varustettu ase pilkkoo hirviöitä tehokkaasti ja verikekkerit vain komistuvat erilaisilla komboilla. Työkalusta on muuhunkin, sillä sopivaan tarttumapintaan sattuessaan diskarmor kiskoo Rygarin esimerkiksi rotkon yli. Rygar on kertaa vakuuttavampi ilmestys kuin taannoisen Haven-pelin jojomies. Diskarmorista on monta versiota ja ase viekin kantajaltaan paikan parrasvaloissa, sen verran vetreästi sillä kiskoo pahiksia lihoiksi. Tuhon kohteet vaihtelevat panssaroiduista ötököistä massiivisiin tasopomoihin.
Errare est humanum
Tasohyppelyn sijaan Rygar tippuu samaan lokeroon Devil May Cryn ja siitä johdettujen 3d-mätkintöjen kanssa. Elokuvamaisia kuvakulmia siis riittää. Onneksi pelattavuutta ei uhrata näyttäville kohtauksille, vaan hahmon hallinta pysyy suhteellisen hyvin hanskassa. Kontrolleissa on tosin hakemista, oli kuvakulma mikä tahansa. Iskut eivät tahdo aina lähteä oikeaan suuntaan. Tiukimmat taistot rasittavat DualShockia sen verran rankasti, ettei ole kyllä ihmekään jos virheliikkeitä sattuu. Loikkimiskohtia on tavallista toimintapeliä enemmän, muttei häiriöksi asti. Toisaalta actionia säästellään eikä Rygarin heppoinen tunnelma jaksa oikein kantaa suvantovaiheiden yli.
Tecmo taitaa nätin grafiikan, fakta josta eritoten Xbox-pelaajat saavat olla onnellisia. Rygarin loiston onnistuvat himmentämään vain liiat sahalaidat, jotka eivät nekään pelitilanteessa osu silmään, mutta välipätkissä kylläkin. Sahalaitoja lukuun ottamatta grafiikka on todella komeaa ja antiikin maisemista on revitty koko riemu irti. Jos näkymä ei miellytä, voi kivipaasit ja koristukset aina patsaita myöten pistää palasiksi. Joskus kivenmurikat estävät etenemisen, mutta useimmiten niitä pirstoo silkaksi huvikseen. Isotkin rakennelmat romahtavat niskaan, jos erehtyy huitomaan diskarmorilla.
Ei itkeä saa
Melkein yhtä paljon kuin rosoinen grafiikka välipätkissä häiritsee surkea dialogi, mitä ei kylläkään voi pitää yllätyksenä ottaen huomioon Rygarin heikon tarinan. Äänet ovat innottoman oloisia näyttelijöitä lukuun ottamatta kelvollista jälkeä. Musiikki on ylitsepursuavan mahtipontista, kuinkas muuten. Rygar on vehreine maastoineen ja kolkkoine tyrmineen niitä harvoja pelejä lajityyppissään, jotka pystyvät haastamaan Devil May Cryn näyttävyydessä. Aivan esikuvansa veroinen visuaalinen toteutus ei ole, sillä taso heittelee liiaksi Capcomin teokseen nähden.
Rygarin huonoin puoli on sen mitta, tai oikeammin sen puute. Kertanautinto on vain muutaman tunnin pituinen. Peli on siinä rajalla, viitsiikö sitä pelata toiseen kertaan läpi. Toiminta ei ole tarpeeksi tiivistä, mutta pidempään mittaan venytettyyn peliin olisi saanut punottua juontakin kannattelemaan kehyksiä. Salaisuuksia riittää selvitettäväksi läpipeluunkin jälkeen, eri asia on innostavatko ne uuteen yritykseen. Niitä harvoja Rygar-faneja, joiden joystick-kättä reuma ei ole puraissut, pelin uusi tuleminen varmasti tyydyttää, sillä Tecmon julkaisu on laadukas. Muille suoraviivaisemmista arcade-mäiskinnöistä saattaa olla enemmän iloa. Vetävää tarinaa adrenaalipaukun painikkeeksi kaipaaville Devil May Cry on varma valinta.
