Sanon tämän suoraan: vihaan videopelien juonia. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa jälleen yksi maailmanpelastusoperaatio, jossa locusti-äpöstit ovat valloittaneet maailman ja ultramiehekkäät sankarit yrittävät kukistaa kaiken maailman hirviöitä mega-suurilla aseillaan. Vielä vähemmän olen kiinnostunut 16-vuotiaista teinipojista, jotka pelastavat maailman söpöissä pastellimaisissa anime-maisemissa. Näillä teinipojilla on aina vähintään yksi söpö tyttökaveri, hölmö vitsiniekka matkassa ja unohtamatta tietenkään machoilevaa tai hiljaisen viileää kylmäveristä tappajaa.
Olen aina ihmetellyt, miksi videopelien juonet eivät voisi olla tästä elämästä. Pelimaailmaan olisi huomattavasti helpompi samastua ja kiinnostus peliä kohtaan olisi helpompi säilyttää. Loistava esimerkki onnistuneesta juonesta on toissa vuonna ilmestynyt Fahrenheit, joka oli kuin kiehtova urbaani trilleri. Samaten muutkin seikkailupelit juonensa ansiosta saavat minut jatkamaan pelaamista - on pakko saada tietää, kuinka tässä lopulta käy. Sen sijaan japanilaisia roolipelejä pelatessa kuviot ovat aina selvät, ja pelattavuuskin on kopioitu jo sadasta muusta pelistä. Tällöin on pakko kysyä, miksi haluaisin jatkaa?
Vaikka itseäni voitaisiin pitää pelien juonifriikkinä: tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin lukea ruudulta satasivuisia romaaneja tai katsoa puhuvia päitä. Pahimpana esimerkkinä tästä on Metal Gear Solid -sarja, joka tarjoaa faneille mielenkiintoisia detaljeja, mutta satunnainen pelaaja hajoaa henkisesti hetkessä. On käsittämätöntä, että nykyäänkin pelaaja katsoo uuden pelin hankkiessaan ensimmäiset 30 minuuttia näytöksiä ja painaa X-nappia. Kiitoksia vain Okamin ja MGS:n tekijät!
On mielenkiintoista nähdä, millaisiksi pelit muuttuvat, kun elokuvamaailman taitajat Peter Jackson ja Steven Spielberg alkavat vaikuttamaan pikselihahmojen elämään. Toisaalta toivon, että jotkut unohtaisivat juonen kokonaan ja keskittyisivät pelkkään toimintaan. Toinen puoli minussa taas huutaa kunnollisia nykyaikaan sijoittuvia tarinoita, joihin on helppo eläytyä. Elokuvamaisuus ei välttämättä ole taikasana hyvän juonen luomiseen, ellei se sovi kokonaiskuvaan. Liian monessa pelissä jaottelu näytöksiin ja pelattaviin osiin rikkoo hienoa illuusiota.
Lähinnä näistä syistä huomaan pelaavani nykyisin poikkeuksellisen paljon pelejä, jotka eivät vaadi sen kummempaa syventymistä juoneen. Urheilu- ja puzzlepelit ovat siitä hienoja, että ne on helppo aloittaa ja lopettaa. Unohtamatta tietenkään musiikkipelejä, jotka on vapautettu pakollisen juonen orjuutuksesta. Se, että jaksan syventyä johonkin pitkäikäiseen seikkailuun vaatii peliltä aiempaa enemmän: pelattavuudessa täytyy olla jotain uutta tai pelimaailman on oltava poikkeuksellisen kiinnostava. Loistoesimerkki erinomaisesta mutta perinteisestä seikkailusta on Twilight Princess, joka on kenties hienoin Zelda-peli ikinä. Se on humoristinen, vakava, älyllisesti haastava ja ilahduttava, vaikka onkin pelaamista perinteisimmässä muodossa.
