Reiska on raajaton rakkaus
Vanhoilla pelikonsoleilla ja tietokoneilla ensiesiintymisensä tehnyt irtoraajainen Rayman on jo vakiinnuttanut paikkansa tasohyppelypelien vakiokasvona. Suosiossaan se ei aivan yllä Super Marion ja Sonicin tasolle, mutta edustaa silti hienosti eurooppalaista pelisuunnittelua. Rayman on debytoinut PlayStation 2:lla aiemminkin Rayman Revolutions -pelissä, joka julkaistiin jo useita vuosia sitten. Rayman 3: Hoodlum Havoc ei ole suoranaista jatkoa aiemmalle seikkailulle, mutta pääosassa seikkailevat edelleen enemmän tai vähemmän tutut hahmot.
Seikkailu alkaa, kun lukuisten sattumien siivittämänä harmittomat lum-keijut ryhtyvät pahantekijöiksi ja alkavat häiriköidä Raymanin naapurustossa. Kuten arvata saattaa, maailma pitää tällä kertaa pelastaa muuttamalla lummit jälleen hyviksi. Jotta tilanne ei kuitenkaan olisi niin yksioikoinen, sattuu Raymanin hyvä ystävä Globox vahingossa nielaisemaan ilkeiden lummien johtajan, Andrén. Maailmanpelastusreissusta tuleekin yllättäen lääkärireissu, joka kuljettaa sankarit lukemattomien mielikuvituksellisten kenttien halki lopullisten ratkaisujen äärelle. Ranskalaiseen malliin tarina on absurdi, mutta hauska sekoitus jännitystä ja humoristisia juonenkäänteitä.
Paluu vanhaan
Kilpailijoihinsa verrattuna on Rayman 3: Hoodlum Havoc paljon toimintapainotteisempi kokonaisuus. Pelin tarkoituksena on edetä toinen toistaan haastavampien tasojen läpi hyppien, kiipeillen, liidellen, lentäen ja vihollisia läiskien. Paikoin on taisteltava yli kymmenpäistä vihollislaumaa vastaan tai tasapainoteltava hankalasti liikkuvien tasanteiden päällä. Tarkkaa ajoitusta vaaditaan siis usein, samoin nopeita refleksejä. Tavallaan Rayman 3 on paluuta vanhaan yksinkertaiseen tasohyppelyyn, jolloin pääpaino oli lähinnä näppäinten rämpyttämisellä. Toisaalta toiminnallisempi lähestymistapa erottaa pelin edukseen turhan pohdiskelevista peleistä.
Vaikka reaktiokyky ja toiminta ovat tärkeässä roolissa, tulee älynystyröitä hierottua tämän tästä. Usein suurimmat viholliset ja vaikeimmat esteet voi raivata tieltään ainoastaan viekkaudella, eikä niinkään aivottomalla mätkimisellä. Erityistä päänvaivaa tuottavat usein vastaan astelevat pähkähullut välipomot, joita ei normaalein konstein kepitetäkään. Vaikeustaso ei missään tapauksessa ole liian korkea, mutta ratkaisuja ei välttämättä aina ensiyrittämällä tajua. Joka kerta on kuitenkin palkitsevaa keksiä juuri se voittoisa niksi, jolla etenemisen estävän rumiluksen saa tieltään raivattua. Ranskalaisille ominaiseen tyyliin ongelmat ja niiden ratkaisutavat ovat vähintäänkin kummallisia. Esimerkiksi eräässä pelin hauskimmista kohdista Rayman ja koukkuselkäinen noita-akka ajavat toisiaan takaa suuren taikajuomapadan ympäri ja koittavat kilvan muuttaa toisiaan sammakoksi taustalla soivan hömppämusiikin tahtiin. Tilanne on niin kummallinen, että ainakin allekirjoittanut meinasi tikahtua omaan nauruunsa.
Tyylikästä jälkeä isolla rahalla
Grafiikka on toteutettu todella taidokkaasti ja se tuntuu pusertavan viimeisenkin pisaran PlayStation 2:n tehoista hyötykäyttöön. Alaleuka saattaa kopsahtaa parkettiin jo alkudemoa ja pieniä yksityiskohtia ihmetellessä. Uhmakkaana taivaankantta tavoitteleva vuoristo näyttää suorastaan huimaavan korkealta ja tulisten tasankojen punahehkuisen poltteen voi miltei tuntea ihollaan. Värivaloja, tarkkoja tekstuureita ja heijastavia pintoja on muiden efektien ohella käytetty runsaasti ja jälki on todella viimeistellyn oloista. Valitettavasti valtava yksityiskohtaisuus ja konetehon tarve vaatii hetkittäin veronsa pienenä hidasteluna.
Rayman 3:n värimaailma on kaikenkirjava sekoitus kirkkaita ja lempeitä, lähes piirroselokuvamaisia sävyjä. Värit, valot ja varjot yhdistyvät toisiinsa saumattomasti, eikä sahalaidoista ei ole tietoakaan. On myös häkellyttävää nähdä, miten auringonvalo kajastaa vanhan kartanon likaisten ikkunoiden läpi ja lattialautojen yllä leikitellen sekoittuu kynttilöiden lämpimään hehkuun. Vaikka taidokkaat puitteet onnistuvat toisinaan varastamaan pelaajan huomion, on sarjakuvamaiseen tyyliin animoitujen hahmojenkin liikkeitä ruudulla suorastaan ilo seurata. Sulavaa jälkeä ihmetellessään ei voi kuin arvailla, paljonko pelkästään visuaaliseen ilmeen viimeistelyyn on käytetty aikaa ja rahaa.
Myös Raymanin äänimaailma on reilusti keskitasoa parempi, sillä ympäristö todella tuntuu elävän pelaajan ympärillä. Viidakon kujertelevat äänet, veden solina ja suolla kurnuttavien sammakoiden serenadi ovat mestarillisia osoituksia siitä, miten paljon loistava äänimaailma voi vaikuttaa pelaamiseen. Pelin erinomaisesta musiikkipuolesta vastaa muun muassa Groove Armada, joka on houkuteltu lainaamaan hyväntuulisia rytmejään pelin taustamusiikiksi. Pelin aikana pää alkaakin varsin usein nytkiä tarttuvan house-jumputuksen tahtiin, jota voi pitää ainoastaan merkkinä mainiosta musiikkivalinnasta.
Rayman 3:ssa kuullaan myös puhetta, ja ääniraitoja on valittavana usealle eurooppalaiselle kielelle. Englannin kielen valinneita hemmotellaan John Leguizamon ja Billy Westin nokkelalla, mutta turhan vähäsanaisella ääninäyttelyllä. Suomen kieltä ei valitettavasti ole pelissä mukana, joten nuoremmalta yleisöltä hauskat vitsit menevät todennäköisesti ohi.
Kamera rikkana rokassa
Tyypillisesti tasohyppelypelit voidaan kuva- ja kamerakulmiensa puolesta jakaa kahteen ryhmään: toimivien kuvakulmien iloiseen joukkoon ja kammottavien kiepsukameroiden kategoriaan. Valitettavasti Rayman 3: Hoodlum Havoc kuuluu niistä jälkimmäiseen. Kamerakulmaa saa olla jatkuvasti paimentamassa oikeaan suuntaan, mikäli ei halua hyppiä sokkona kuilujen yli tai katsella koko kuvaruudun täyttävää tiiliseinää. Toisinaan kuva jää Raymanin kyydistä tai kieppuu lähes merisairaalloisella vimmalla sankarimme ympäri ja ympäri ja ympäri. Rayman-pelisarjan edellistä osaa, Rayman Revolutionsia, vaivasi sama ongelma, eivätkä pelintekijät ole selvästikään tutustuneet asiakaspalautteeseensa ja korjanneet vikaa. Etenkin loppuvastuksesta, tarkkuushyppelyistä ja näkymättömien tasojen päällä loikkimisesta selviytyminen vaati melkoisesti paineensietokykyä, kun kamera ei yksinkertaisesti suostu pysymään ruodussa.
Ohjainkontrollit on sitä vastoin toteutettu tyydyttävästi. Raymania ohjataan vasemmalla analogitikulla ja kameraa käännellään oikealla. Rastia painamalla Rayman hyppää ja neliö toimii taistelupainikkeena. Olkapäänappien toiminta kannattaa opetella hyvin, sillä niitä käyttäen voi tehdä kätevän kierähdyksen, astua sivuttaisaskelia tai ampua kierteitä. Lisäksi Rayman osaa käyttää korviaan ropelina ja nyrkkiään villisti pyörittämällä lyödä isommankin körilään kanveesiin. Matkan varrelta voi myös poimia mukaansa tilapäisiä vahvistuksia, kuten esimerkiksi helikopterihatun ja sähkökäyttöisen kiipeilykoukun, sekä joitain aseita, kuten pyörrehansikkaat tai kauko-ohjattavat ohjukset. Esineiden oikeaoppinen käyttö on välttämätöntä, mikäli tahtoo päästä etenemään kohti loppua ja massiivista loppuvastustajaa.
Kenkärallia ja avaruussotaa
Eräs Rayman 3: Hoodlum Havocin parhaista piirteistä on sen uskomaton vaihtelevuus. Välillä sinkoillaan Rezistä ja Frequencysta vaikutteita ammentaneiden psykedeelisten kenttien läpi, lumilautaillaan SSX:n tyyliin jäistä rinnettä alas tai räiskitään vihollisia konekiväärillä Halon malliin. Paikoin päästään myös lentämään avaruusaluksella, ammuskelemaan maalitauluja ja kirjaimellisesti liiskaamaan vihollisia jättimäisillä puujaloilla, vain muutamia tehtäviä mainitakseni. Vaikka kentät ovatkin sangen lineaarisia ja paikoin porskutellaan eteenpäin vähän turhankin suoraviivaisesti, onnistuu peli silti tarjoamaan jatkuvasti uutta ihmeteltävää. Myös ranskalaisten vinksahtanut huumorintaju on läsnä koko pelin ajan; pelintekijöiden luova hulluus käy ilmi viimeistään Raymanin ajaessa romurallia omalla kengällään.
Tasohyppelyn lomassa Rayman kartuttaa pistesaldoaan keräämällä maassa lojuvia jalokiviä ja vapauttamalla vangittuja pikkuotuksia. Lisätienestiä voi hankkia löytämällä ympäristöön piiloutuneita perhosia ja kameleontteja. Pistetilin karttuessa avautuu lukuisa joukko pieniä minipelejä, leffapätkiä ja lisäominaisuuksia, kuten mahdollisuus pelata muutaman kentän verran alkuperäistä Raymania. Osa animaatioista ja minipeleistä on melko viihdyttäviä, joten pisteitä keräilee ihan ilokseen.
Kestoltaan Rayman 3 on nykystandardien mukaan keskiluokkaa, mutta uudelleenpelattavuusarvoakin löytyy. Jokaisen kentän jälkeen pelaaja saa arvosanan, joka kertoo kuinka paljon jalokiviä ja piilotettuja tavaroita jäi keräämättä. Puuttuvien pisteiden metsästyksen merkeissä Rayman 3:n pelaa mielellään läpi toisenkin kerran.
Haastavan vaikeustasonsa puolesta Rayman 3: Hoodlum Havoc ei sovellu perheen pienimmille. Kokeneempi pelaaja selvittänee Raymanin ongelmat muutaman yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta nuoremmilla pelaajilla voi olla hankaluuksia ymmärtää, mitä missäkin kohdassa pitäisi kulloinkin tehdä. Pelin väkivalta on sarjakuvamaista ja tunnelma on leppoisa, mutta varsinaisesta lasten pelistä ei missään tapauksessa ole kyse. Viimeistään loppuvastus erottaa amatöörit eksperteistä, sillä vaikeustaso äityi jo liki sairaalloiseksi. Onneksi pelin loppu on palkitseva.
Hiomaton timantti
Rayman 3: Hoodlum Havocin satumainen tunnelma ottaa pelaajan lämpimään syleilyynsä, kuin heinäkuinen hellesää. Vaihtelevat ja monipuoliset kentät luovat näyttävät puitteet Raymanin unenomaiselle seikkailulle, joka saa pelaajan vuoroin vääntelehtimään jännityksestä, vuoroin nauramaan kippurassa pelintekijöiden nerokkuudelle ja vuoroin hyppimään tasajalkaa silkasta onnistumisen ilosta. Tutkittavaa ja tekemistä on todella paljon ja hetkittäin pelaaja saattaakin vain unohtua etsimään lehmustossa lymyileviä kameleontteja ja pysähtyä ihastelemaan eteensä avautuvaa väriloistetta. Valitettavasti huono kamera killuu kärpäsenä keitossa, josta muuten olisi saattanut tulla genrensä maistuvin edustaja.
