Kunnolliset moottoripyöräpelit ovat PlayStation 2:lla suhteellisen
harvassa. Speed Kings ei yritä luoda täysin autenttista prätkällä
ajamisen illuusiota, vaan luottaa vauhtiin ja vaarallisiin
tilanteisiin. Acclaim on huomannut autopelinsä Burnoutin niittäneen
suosiota ja yrittää nyt siirtää saman konseptin kahden pyörän päälle.
Speed Kings on tosiaankin idealtaan läheistä sukua Burnoutille.
Ajatuksena on ajaa liikenteen seassa mahdollisimman vaarallisesti ja
tehdä samalla vielä erilaisia kuolemaa halveksuvia temppuja pyörän
selässä. Temppuihin kuuluvat muiden muassa tietenkin normaali
keuliminen ja satulan päällä seisominen jaloilla, välillä jopa käsillä.
Pyörän voi myös vauhdissa kaataa hetkeksi kyljelleen, jolloin pääsee
matalien esteiden, kuten rekan perävaunujen alitse. Tarpeeksi temppuja
tekemällä saa käyttöönsä turbon, joka kiidättää pyörän muutamaksi
sekunniksi normaalia suurempaan vauhtiin.
Härkää sarvista
Moottoripyörän ohjaus tuntuu aluksi hieman herkältä, mutta siihen
tottuu nopeasti. Ajaminen on tehty perusteiltaan todella
yksinkertaiseksi, vasta temppujen kanssa on hieman opeteltavaa. Ajella
voi muutenkin huolettomasti, sillä pyörä pysyy vaikka nurmikolla
pystyssä, ja se kääntyy yhtä hanakasti joka alustalla. Ainoastaan
tempuilla kikkaillessa on ajettava suunnilleen suoraan eteenpäin.
Lievät kylkikosketuksetkin onnistuvat kaatumatta.
Vanhalle
prätkäpelien klassikolle - Road Rashille - osoitetaan kunnioitusta,
sillä kanssakilpailijoita voi yrittää potkia pois pyörän selästä.
Toisin kuin Road Rashissa, vastustajat tipahtavat heti ensimmäisestä
iskusta. Tämä on toisaalta harmittavaa, sillä kilpakumppaneita ei voi
näin ollen potkia vastaantulevan liikenteen eteen. Toisaalta taas
useamman iskun saaminen perille näin korkeissa vauhdeissa olisi ehkä
liian vaikeaa. Tunnelmaa vesittää hieman se, että tekoälykuskit harvoin
kamppailevat takaisin, joten heidät on liiankin helppo mätkiä pois
pyörän päältä.
Tekoäly ei muutenkaan vakuuta. Joissakin
radoissa on mutkia, joissa joka ainoa tekoälykuski täräyttää
vuoronperään päin seinää. Suorilla konekuskit saa aina helposti kiinni,
mutta mutkat ne ajavat yliluonnollisen vauhdikkaasti. Kuminauhatekoäly
on vahvasti nähtävissä, sillä ylivoimaista johtoasemaa on lähes
mahdoton saada. Tästä huolimatta on kuitenkin mukava nähdä, että myös
kone ajaa usein kolareita. Täydellisiä kuskeja vastaan olisi vielä
tylsempi ajaa.
Radoilla on ajoittain erilaisia esteitä,
joista varoitetaan hieman etukäteen, jotta pelaaja ehtii edes jotenkin
varautua niihin. Esteiden ohittaminen vaatii tyypillisesti hyppyristä
hyppäämistä tai edellämainittua kyljellään liukumista. Myös poliisi
innostuu silloin tällöin takaa-ajoon, mutta kiinnijäämisestä seuraa
vain paria sekuntia pidempi viivytys matkan jatkamisessa. Joka radalla
on myös valvontakamera, johon voi tallentaa itsensä vaikkapa 350 km/h
käsillä seisten. Kuvan näkee kisan jälkeen, tosin valitettavan
huonolaatuisena. Kuvia ei myöskään voi tallentaa.
Tapaamisiin
Pelaamisen voi aloittaa vaikka lyhyestä ajokoulusta, jossa oppii
perusteet ajamisesta ja tempuista. Tärkein pelimuoto on tapaamiset eli
Meets, jossa ajetaan kolmen kisan sarjoja eri puolilla maailmaa.
Kolmesta kisasta tulee saada yhteensä vaadittu määrä sijoituksen
perusteella jaettavia pisteitä, jotta pääsee seuraavaan sarjaan.
Tapaamisia on viisi, joten kolmen bonusradan kera ratojen
kokonaismääräksi muodostuu 18. Kisoissa tarjotaan myös kolme
lisähaastetta suoritettavaksi, jotka yleensä ovat jonkinlaista
temppuilua, esimerkiksi ajaa 500 metriä nokittaen. Näistä
lisähaasteista saa kunnioituspisteitä, jotka puolestaan avaavat uusia
pyöriä pelattavaksi. Pelin moottoripyörät on mallinnettu oikeista
pyöristä, mutta lisenssien puuttuessa niillä on keksityt nimet.
Peliin sisältyy myös aluksi lukittu Grand Prix- moodi, jonka avaaminen
ilman huijauskoodeja vaatii nopeimman kierrosajan ajamisen joka
radalla, eivätkä alitettavat ajat todellakaan ole helppoja. Grand Prix-
moodi kuitenkin sisältää muutaman liigamuotoisen kilpailun, joista
pisin on 40 kisan mittainen. Pisimmän sarjan suorittaminen vaatii
hieman pidemmän istunnon, sillä pelitilannetta ei voi tallentaa. Grand
Prix- sarjaan saa sentään käyttöön normaalia tehokkaammat menopelit.
Kaiken kaikkiaan pelin anti on kuitenkin käytännössä käyty yhdessä
illassa läpi, koska vaikeusaste on viritetty melko matalalle.
Speed Kings ei näytä yhtä hyvältä kuin autoveljensä Burnout 2, mutta
vauhdintunne on vastaava. Speed Kings sijoittunee ulkoasultaan
Burnoutin ykkös- ja kakkososan väliin. Tärkeintä on kuitenkin, että
ruudunpäivitys on nopeaa ja pysyy sellaisena. Törmäyksetkin on
kohtalaisen hyvin toteutettu kuskin lentäessä omille teilleen ja pyörän
kappaleiden sinkoillessa ympäriinsä. Onkin ikävää, että kunnon
uusintoja ei pääse kisoista katselemaan. Ajon jälkeen näytetään
uusintana vain pieni osa kilpailusta, eikä toistonopeutta tai
kuvakulmia pääse mitenkään säätelemään.
Audiopuolella onkin
sitten tyritty totaalisesti. Pyörien äänet ovat täysin ponnettomia,
kuten myös musiikit, jotka pahimmillaan muistuttavat tunnelmaltaan
leppoisaa tasohyppelyä. Jo 16-bittisten koneiden aikakaudella kuultiin
tasokkaampaa jälkeä.
Kuninkaiden paluu?
Kaikesta huolimatta Speed Kings oli positiivinen yllätys. Jokin siinä
pitää koukussaan, kunnes kaikki tapaamiset on käyty läpi. Peli onnistuu
tarjoamaan samaa vauhdikasta meininkiä ja jännitystä kuin Burnoutit.
Ensimmäinen Burnoutkaan ei osunut aivan kultasuoneen, joten
toivottavasti Acclaim ei luovuta ensimmäisen kerran jälkeen Speed
Kingsinkään tapauksessa.
