EyeToy-pelisarjoista pitkäikäisin ja laadukkain, Play, on ehtinyt kolmanteen osaansa. Parisen vuotta sitten niin pelaajia kuin pelaamatonta kansaa ihmetyttänyt ja ilostuttanut innovaatio on periaatteessa sekä uudistunut että pysynyt tiukasti muotissaan. Tarjolla on edelleen suurin piirtein samat ominaisuudet kuin ennenkin, mutta uusilla höystettyinä ja joistakin vanhoista karsittuina. Sony Computer Entertainmentin väki on ilmeisesti ymmärtänyt kuluttajien mietteet upouuden pelin tarpeellisuudesta, joten EyeToy-kameran omistajat voivat ostaa Play 3:n suoraan alle neljän kympin. Uutta tai nähtyä, tärkeintä on kuitenkin, että web-kameran edessä heiluminen on yhtä viihdyttävää kuin ennenkin, mutta osittain jopa entistä urheilullisempaa.
Kolmas Play sisältää tuttuun tapaan 12 minipeliä, joista kolme on nyt pyhitetty pelkästään moninpeliin. Näiden lisäksi levyltä löytyy kasoittain vanhoja tuttuja muun muassa kuvakikkailujen sekä muiden kameranhyödyntäjien muodossa. Ensin mainitut eli varsinaiset pelattavat osuudet ovat tällä kertaa jaettu kolmeen luokkaan; raajojaan saa heilutella musiikki-, urheilu- ja sekalaisessa "muut"-osioissa, joista kukin sisältää kolme peliä. Musa- ja sporttipeleissä rakenne on pitkälti samanlainen, sillä molemmissa suoritukset ovat eritelty - yllättäen - kolmeen osaan, joiden välissä on kaksi lyhyttä bonustehtävää. Pelejä on mahdollista pelata sekä helpolla että haastavalla vaikeustasolla ja maksimissaan neljän pelaajan kesken. Mikään ei tosin estä suuremman porukan sessioita, mutta kilpailut ovat suunniteltu tietyille ottelijamäärille. Kummasti kuvaprofiilit ovat poissa, joten omaa naamaansa ei saa jätettyä kuin palkintoposeerauskuviin ja kuvakortteihin.
Vanha tusina yhdeksäksi
Musapuolen tarjonnassa on käytännössä kaksi hyvää kokonaisuutta: DJ ja tökerösti käännetty "Ole bändi" (eng. "be the band"). Tiskijukkaminipeli ei monipuolisuudellaan saati haastavuudellaan loista, mutta tunnelmaa löytyy senkin edestä, taustat ovat meneviä ja skrätsäily yleisönvillityksineen on ihan viileää. Oikeastihan homma ei näin helposti käy, mutta onneksi EyeToy-DJ:nä tarvitsee vain molemmilla käsillä räplätä vinyylejä niiden lentäessä soittimiin ja satunnaisesti läpsäistä juontajan kättä sekä nostattaa fiilistä pitämällä käsiä ilmassa. Kolmen DJ-keikan väliosuuksissa pääsee liimailemaan mainoksia seinille ja tekemään katu-uskottavia kättelytervehdyksiä kotipoikien kanssa.
"Ole bändissä", kuten nimestä voi päätellä, ollaan yhden soittajan orkesteri. Ensimmäisellä keikalla vaihdellaan rumpujen ja kitaran välillä, kun taas seuraavilla otetaan mukaan vielä koskettimet ja vetopasuuna. Rumpunäkymässä pelaajan ympärille on levitelty yksinkertaistettu rumpusarja, jota sitten paukutellaan barbaarisesti käsillä silloin, kun ajoituspallukat niin käskevät. Kitaralla taas soitetaan kahta sointua eli vaihdellaan vasemman käden paikkaa soittimen kaulalla ja vedetään oikealla käpälällä riffejä. Virtuaalinen syntikka olisi ollut mainio lisä bändiin, mutta pelissä pääsee painelemaan vain paria nuottia koskettimilla. Viimeisellä ja huonoiten toteutetulla soittimella, vetopasuunalla, soitettaessa asetutaan kuvan vasempaan reunaan ikään kuin soittajan sivuprofiiliksi ja liikutetaan vasemmalla kädellä putkea edestakaisin. Jokaisen soitinkierron jälkeen oman bändinsä musisointia pääsee seuraamaan ja kuuntelemaan, mikä onkin osuuden näppärin lisä. Itseään kun ei kovin usein välttämättä näe mietteliäänä tai tyhmistyneenä, saati sitten soittamassa virtuaalista skittaa. Bändin soiton epävireisyys todellakin kuuluu, mikäli lyöntejään ja sointujaan ei saa ajoitettua oikein. Virheistä rankaistaan ankaralla kädellä jo helpolla tasolla, mikä johtaa helposti soiton loppumiseen.
Kolmas musiikkipeli, Maestro, on sama kuin "Ole bändin" rumpujen soitto, mutta nyt peltejä hakkaamalla saadaan aikaan kuuluisia sinfonioita. Samanlainen, mutta svengaavampi osuus oli ensimmäisessäkin Playssa, eikä tämä versio siitä musan ohella muuten eroakaan kuin, että esitystauoilla valitaan nuottivihkosta oikeat nuotit siinä järjestyksessä, missä ne näkyvät vipeltävän viivastolla. Tylsänkuuloista? Sitä se onkin.
Urheilupelien kolmikko on poikkeuksellisen liikunnallista pelattavaa, sillä pelatessa saa hien nousemaan kunnolla pintaan. Esimerkiksi jenkkifutiksessa juostaan kovaa tahtia paikallaan, väistellään puolustajia pallo kädessä hyppien, kyykistellen ja lyöden. Haastavalla tasolla parin erän touchdownit vastaavat kevyesti intensiivistä lenkkiä, mutteivät sentään oikean amerikkalaisen jalkapallon pelaamista, sillä kontakti luonnollisesti puuttuu. Rantalentopallo on astetta jenkkifutista leppoisampaa liikkumista, siinä kun ei tarvitse kuin vähän hyppiä ja ottaa juoksuaskelia. Keilailu taasen on toteutettu turhan eyetoymaisesti, sillä siinä pelaaja on itse keilapallo; heilauttamalla itseään heitto lähtee, juoksemalla pallon saa pysymään radalla ja kääntymällä tähdätään keiloihin. Lopputulos on suhteellisen simppeli ja hetken huvittava, mutta kovin outo. Urheilupelien hauskin ominaisuus on ehdottomasti tilannekuvat, joita peli nappailee pelaajan tuuletuksista ja hurjista tilanteista.
Muut pelit ovatkin sitten vaikeammin kategorisoitavia, sillä salonki-, alokasleiri- ja haamujahtiosuuksilla ei ole hirveästi yhteistä keskenään. Ensin mainittu on selvästi hameväelle suunniteltu osio, jossa pelaaja on täyshoidon tarjoavan hoitolan ahkera työntekijä. Ehostusta ja hoitoa muun muassa hiuksille sekä kynsille pitää tarjota naisasiakkaiden pikkutarkkojen vaatimusten mukaan. Esimerkiksi hiustenleikkuu suoritetaan näppärästi leikkaamalla käsiliikkeillä pehkosta muotin mukaan turhat pois ja muovauksessa kutrit väännetään haluttuun muotoon. Kynsien värjäystä ja maskeerausta ei myös sovi unohtaa, eikä hierontaa tai karvojenpoistoa. Salonkiosiossa oppimiaan temppuja tuskin kannattaa soveltaa käytännössä, vaikka pelissä palveluun tyytyväiset naikkoset ähkivätkin epäilyttävän innokkaasti.
Alokasleirillä opetellaan sotimaan ilman aseita. EyeToy-sotilaille opetetaan ne tärkeimmät asiat eli etiketin mukaiset tervehtimiset ja käydään läpi kaikenmaailman ojassa juoksut sekä esteradat. Rehkiminen ei ole ihan niin rankkaa kuin amerikkalaisessa jalkapallossa, mutta tetsaaminen tulee hyvänä kakkosena. Haamujahti ei ole sentään suoraan ykkösosasta otettu, sillä nyt eksytään seikkailemaan kummitustalon sisälle.
Vanhaa uudessa paketissa
EyeToy on edelleen hauskinta sivusta seurattuna, sillä pelkkä yksinpelaaminen ja yksin pelaaminen eivät kumpainenkaan ole pidemmän päälle kovin mielekästä puuhaa. Virtuaalipelaamisen uutuuden viehätys alkaakin pikkuhiljaa kadota, sillä Play 3 ei käytännössä ole minkäänlainen edistysaskel edes ensimmäiseen osaan, joka on yhä varsin viimeistelty ja toimiva kokonaisuus. Itse asiassa hommassa on menty jopa lapsellisempaan suuntaan, kun samalla on poistettu hauskoja ominaisuuksia, kuten videoviestit ja profiilit. Lisäksi pelaaminen vaatii yhä miltei täydellisen valaistuksen, jotta kamera osaisi napata pelaajan liikkeet. Piirrosmainen tyylikään ei ole juuri muuttunut.
Uusimmassa versiossa toki pelimekaniikan lapsuksia on paranneltu, ja urheilupeleistä jenkkifutis yllättää fyysisyydellään, mutta kannattaako näiden muutosten ja 11 muun miniosuuden takia ostaa uusi peli? Vajaahintaisuudestaan huolimatta ei, ellei ole vääjäämätön EyeToy-fanaatikko. Pienemmille pelaajillehan tämä julkaisu on varmasti menevä joululahja, sillä kokonaisuus on edelleen kauttaaltaan lokalisoitu, mutta niin ovat Play 1 ja 2, joita saanee nyt jo halvemmalla.
