Sota vie maailmalle
Playstation 2 lähestyy eläkeikää. Uusi konsolisukupolvi on lyömässä itseään läpi, mutta Final Fantasy XII näyttää, kuinka vanhassa riisinkeittimessä riittää puhtia vielä yhteen isoon seikkailuun. PS2:n viimeinen Final Fantasy lienee myös konsolin viimeinen ison rahan megapeli. Pelin kehityksessä kesti puoli vuosikymmentä ja siihen käytetyllä rahamäärällä saisi laskelmieni mukaan 13,5 miljoonaa pakettia päänsärkylääkeitä. Ihan niin paljoa en joutunut pelin aikana syömään, mutta muutaman luolaston muisteleminen saa vieläkin ohimot jomottamaan.
Tällä kertaa seikkailut seikkaillaan Ivalice-nimisessä fantasiamaailmassa, jossa ilmalaivat kyntävät taivaita ja sota riepottelee mantereita. Paha Imperiumi on valloittanut suurimman osan maailmasta ja pitää valloittamiaan kansoja sorron yössä. Päähenkilönä keikistelee androgyyni orpopoika Vaan, joka on menettänyt perheensä sodassa. Koska hän rakastaa Imperiumia yhtä paljon kuin keskiverto irakilainen Ykäpuskaa, kapinallisjoukkoon liittyminen tuntuu houkuttelevalta. Muutama kohtalon oikku heittää hänet kimppaan monimuotoisen sankariporukan kanssa, ja elämää suurempi seikkailu maailman ja teiniangstin äärirajoille voi alkaa.
Pelin kehityksessä höyrystetty rahamäärä näkyy siinä, että Ivalice on todella laaja ja kaunis paikka. Maailman yleisilme on hiekkaisen kellertävä, mutta värikkäitäkin maisemia riittää aina usvaisista viidakoista lumihuippuisiin vuoriin. Eri maat, kansat ja kulttuurit eroavat toisistaan riittävästi, jotta kiinnostus samoiluun säilyy vahvana.
Sarjan edellinen täysiverinen osa, Final Fantasy X, pisti pelaajan juoksemaan putkea pitkin. Tällä kertaa paikkoja pääsee tutkimaan vapaammin. Heti alussa tutkittavaksi heitetään iso aavikkokaupunki ja sitä ympäröivä erämaa, ja sivutehtäviä pääsee pakertelemaan koska tahansa. Joskus on mukava unohtua tuntikausiksi tekemään kaikkea muuta kuin mitä pitäisi.
Tarina unohtui
Itselleni tärkein syy rakastaa Final Fantasy -sarjaa ovat olleet hienot tarinat ja ikimuistoiset hahmot. Tällä saralla uusin osa tuottaa pienoisen pettymyksen. Tarina on kyllä hyvä, mutta se laahaa suurimman osan ajasta paikallaan. Hirviöntappomaratonien aikana tarinankuljetus unohdetaan usein tuntikausiksi. Juoni pomppaa kunnolla käyntiin vasta viimeisen neljänneksen aikana. Mukavana puolena mainittakoon, että tarina on paljon totuttua synkempi.
Hahmotkin ovat ihan tykättäviä, mutta hahmojen emotionaalinen kehitys puuttuu kokonaan. Vaan ei muutu pelin aikana miksikään, vaan jää miekkaa heiluttelevan statistin rooliin. Shown varastaa Dalmascan prinsessa Ashe, jonka "kostaako vai eikö kostaa" -dilemma herättää sentään jotain sympatianpoikasta. Supernätin sankarittaren sisukkuutta kuvaa se, että jopa lumivuorten pyryssä taretaan minihameessa.
Mutta mihin jäi se elämää suurempi rakkaustarina? Herkkä sydämeni olisi kaivannut romantiikkaa ja suuria tunteita. Final Fantasy XII:n juoni sen sijaan pyörii sodan ja poliittisen hovijuonittelun ympärillä. Yksittäisten ihmisten kohtaloita ei huomioida tarpeeksi, minkä vuoksi ison mittakaavan tapahtumat menettävät kiinnostavuuttaan. Joku voi uudesta suunnasta pitääkin, mutta minusta tarina tuntui välillä yhtä kuivalta kuin Dalmascan hiekka-aavikot.
Aidon Final Fantasy -fiiliksen puuttuminen johtunee siitä, että sarjan isänä tunnettu Hironobu Sakaguchi ei ole ollut kahdettatoista osaa tekemässä. Kenties tulemme saamaan seuraavat kunnon ropefiksit herran tulevista peleistä, joita Mistwalker-pelitalo kehittää Xbox 360:lle.
Opettele ohjelmoimaan
Vaikka tarinalta kaipaamani wautsiwau-hetket jäivät puuttumaan, Final Fantasy XII:n pelaaminen on silti hauskaa. Ainakin useimmiten. Sarjan ikikirous, tyhjästä pomppaavat satunnaistaistelut, on korvattu miellyttävämmällä systeemillä, jossa vaeltelevat möröt näkee etukäteen. Jos miekkakäsi väsyy, kahakoita voi aina yrittää vältellä.
Vihollisia kurmotetaan kolmihenkisen tappelutiimin voimin reaaliajassa, ja tappelu taukoaa vain käskynjakoa varten. Jos pelaaja ei aina jaksa hahmojaan käskyttää, sankarit voi säätää huiskuttelemaan itse ohjelmoitavan tekoälyn mukaan. Tekoälykomentojen säätely on iso osa pelin strategista haastetta. Hahmojen automatiikkaa voi ohjelmoida tyyliin "jos kaverin elämä on pudonnut alle 20 prosentin, huikkaa parannusjuoma" tai monimutkaisemmin "hyökkää aina heikoimman vihollisen kimppuun, paitsi jos joku vihollinen on arka tulelle, iske sitä tulipallolla, kunhan vaan taikavoimapisteitä on riittävästi, ja mikäli ei ole, kulauta nassuun taikavoimaa lisäävä pirtelö."
Automatiikan säätely on juuri niin monimutkaista kuin miltä se kuulostaakin, mutta huolellisesti ohjelmoitujen hahmojen katselu on äärimmäisen tyydyttävää. Välillä ohjaimen voi laskea tappelun ajaksi kokonaan ja seurata henkseleitä paukutellen, miten omat lapsukaiset pärjäävät.
Täydellistä tekoälykomboa ei kuitenkaan ole, ja ohjelmointia täytyy usein hienosäätää hirviöiden ja tilanteen mukaan. Tarvittaessa automatiikan voi koska vaan ohittaa manuaalisilla käskyillä.
Löytyykö miekankäyttölupa?
Hahmojen kehittäminen on Final Fantasy XII:ssa toteutettu vähän hassusti. Perinteitä kunnioittaen hahmot keräävät kokemustasoja sitä mukaa kun hirviöiden sielut vilisevät tuonelaan. Valtaosa tappotehosta kuitenkin ostetaan maallisella mammonalla. Aseet ja haarniskat maksavat rahaa, jota saadaan myymällä hirviöiden pudottamia esineitä.
Omituisuus piilee siinä, että jokaista varustetta varten pitää ostaa lisenssi erillisillä lisenssipisteillä, joita karttuu mittariin kokemuksen lomassa. Lisenssejä hallitaan hieman Final Fantasy X:n Sphere Boardia muistuttavalla lisenssilaudalla. Jokainen ostettu lisenssipalikka avaa muutaman uuden ostosvaihtoehdon, ja usein tarvittava lisenssi on monen ostoksen päässä. Käytännössä tämä saattaa tarkoittaa sitä, että jos pelaaja on löytänyt hahmolleen vaikkapa hienon, tappotehoa tirisevän Esimerkki-Excaliburin, sen käyttämiseksi pitää ensin ostaa lisenssit myös Turhuuden Tapparalle ja Jouto-Jousipyssylle.
Pelin kaikki kuusi sankarihahmoa ovat aluksi taidoiltaan identtisiä, eli kaikki aloittavat lisenssilaudan koluamisen samasta pisteestä. On pelaajasta kiinni, mihin suuntaan mitäkin hahmoa haluaa kehittää. Käytännössä oma tehotiimi kannattaa rakentaa kolmesta mielekkäimmästä sankarista, sillä useamman urhon treenaaminen on kokemuspisteiden haaskaamista. Jäämme muistelemaan kaiholla Final Fantasy X:n sankariporukkaa, jossa jokaisella hahmolla oli oma tärkeä roolinsa porukassa.
Hermot on finaalissa
Hienot kamera-ajot ja akrobaattiset hyökkäysanimaatiot ovat olleet oleellinen osa Final Fantasy -sarjaa aina FF7:sta lähtien. Final Fantasy XII:n reaaliaikainen taistelusysteemi aiheuttaa kuitenkin sen, että elokuvamainen näyttävyys ottaa roimasti takapakkia. Silmäkarkkia saadaan kuitenkin ihan tarpeeksi hienojen maisemien ja yksityiskohtaisten hahmojen muodossa. Tällä kertaa kamerakulmaakin voi pyöritellä vapaasti.
Square-Enix on viimeinkin alkanut ottaa Eurooppalaiset vakavasti, sillä PAL-käännös on tehty huolella. Aiempia osia litistäneet sururaidat ovat poissa, ja lisäksi peli tukee 16:9-kuvasuhdetta.
Koska tämä on Final Fantasy -sarjaan kuuluvan pelin arvostelu, tässä vaiheessa kuuluisi hehkuttaa pelin upeita musiikkeja. Valitettavasti joudun menemään tässäkin purnaamisen puolelle. Taustalla pauhaa pääasiassa mitäänsanomattomia lurituksia, eikä todellisia fiilistelykappaleita löydy. Tarttuvimmat melodiat ovat niitä edellisistä osista tuttuja voittofanfaareita ja chocobo-rallatuksia.
Pelin läpäisemiseen vaaditaan teräksisiä palleja, sillä kyseessä on vaikein Final Fantasy pitkään aikaan. Iso osa noin 60 pelitunnista kuluu hahmojen treenaamiseen kiperiä pomovastuksia varten. Riemastuttavana tosimiesbonuksena ennen pomomatseja ei läheskään aina pääse tallentamaan. Kun edellisestä tallennuksesta on kulunut pari tuntia ja samoilu päättyy yllätysbossin teräviin hampaisiin, deadlinea vastaan taisteleva talkooarvostelija alkaa kummasti ikävöidä lapsuuden kiireettömiä kesiä.
Vaikka pipoani kiristää ja tykkäisin purnata pettymystäni enemmänkin, Final Fantasy XII jätti pohjimmiltaan hyvän maun suuhun. Seikkailu Ivalicen maailmassa oli parhaimmillaan satumaisen kiehtovaa, hahmojen kehittäminen koukutti mukavasti ja tarinakin sai loppua kohden vähän pontevuutta. Kyllä tätä Final Fantasyksi voi kutsua, mutta jään silti odottamaan enemmän Mistwalkerin tuotoksia kuin kolmattatoista fantasiaa.
