Ubisoftin Open Season on piirroselokuvaan pohjautuva lastenpeli, mistä nokkelimmat voivatkin jo vetää osuvia johtopäätöksiä tekeleen laadusta. Suomessa Karvakamut-nimellä liikkuva animaatio kertoo hemmotellusta kaupunkilaiskarhu Boogista, joka joutuu parin hassun sattuman kautta opettelemaan selviytymistä luonnossa jahtikauden aikaan. Seurakseen seikkailulle Boog saa rasittavan, keskittymishäiriöisen Elliot-peuran. Kaksikon matka on pitkä ja tuskainen kokemus, eikä vähiten peliohjainta pitelevälle kanssakärsijälle.
Masentava luontoretki
Open Season on turhauttava ja piinaavan tylsä putkijuoksu. Pelaajan ohjastama Boog löntystelee läpi metsämaisemien ja suorittaa tehtäviä jokaiselle vastaan tulevalle elukalle, joka vain sattuu apua tarvitsemaan. Ja metsästäjiä kuhisevassa pöheikössähän avun perään itkeviä eläimiä riittää. Tehtäviä on kahta sorttia: Useimmiten pörröpäät ovat kadottaneet jotain perheenjäseniensä kaltaisia pikkujuttuja, joiden perässä sankarikarhu saa ravata riittämiin. Toinen vaihtoehto on pelotella kaikki alueella vaanivat pyssymiehet hus pois. Kumpikaan touhu ei missään vaiheessa ole erityisen hauskaa tahi palkitsevaa.
Toistensa kanssa liki identtiset metsästäjät ovat pelin ainoa vihollistyyppi, mikä ei ole hyvä perusta jännittäville taisteluille, varsinkin kun kohtaamisten hoitamiseen ei anneta kuin pari vaihtoehtoista tapaa. Boogin pääasiallinen karkotuskeino on karjua hurjasti päin paukuttelijan naamaa, mutta pahikset saa pehmitettyä myös paiskomalla niitä haisunäädillä tai jäniksillä. Tehokkain tapa on kuitenkin ottaa häirikkö ronskisti kainaloon ja heittää se alas kalliolta. Surkeasti ilmalentonsa aikana huutavat ihmisrievut olivat pelin harvoja valopilkkuja.
Pelin kentät ovat putkea putken perään. Ainoa suunta metsässä on eteenpäin, ja kaikki muut vaihtoehdot on rajattu tarkasti pois, mitä korostaa vielä entisestään Boogin kyvyttömyys hyppimisen jalossa lajissa. Hauskasti pelaajan jo valmiiksi nollassa olevaa eksymismahdollisuutta on typistetty tunkemalla metsikkö täyteen oikeaan suuntaan ohjaavia kylttejä ja tärkeitä paikkoja osoittavia välkkyviä perhosparvia. Kädestäpitely on muutenkin pelin henki, sillä kun Boogin täytyisi esimerkiksi säikyttää metsästäjä ulos mökistään heittämällä haisunäätää savupiippuun, automaattitähtäys ei yksinkertaisesti anna singota skunkkia mihinkään muualle kuin hormiin. Ymmärrän kyllä ylittäneeni pelin kohderyhmän ikärajan jo roimasti, mutta siitä huolimatta Open Season aliarvioi pelaajaansa aivan liikaa. Otin ensimmäisen osuman vihollisluodista vasta ihan lähellä pelin loppua, kun pahikset alkoivat liikkua laumoissa yksin kököttämisen sijaan.
Ampukaa jo se karhu
Puuduttavaa seikkailua koetetaan paikoitellen piristää muun muassa pienillä vuoristoratapätkillä ja hitusella räiskintää. Ensimmäisestä persoonasta kuvatuissa ammuskelukohtauksissa Boog ja Elliot yleensä puolustavat jotakin paikkaa metsästäjiltä heittelemällä näitä milloin milläkin irtotavaralla. Vuoristoratakohdat taas ovat, no, vuoristoratoja, joissa rullataan kovaa vauhtia eteenpäin ja väistellään esteitä. Näihin kohtiin oli myös tungettu pelin kaikki haaste, mutta tarkistuspisteiden armeliaan määrän ansiosta hermot onnistuivat pysymään kurissa. Sinänsä erikoistilanteet on rytmitetty hyvin perusputkijuoksun lomaan, mutta niistäkin on todellinen pelinautinto kovin, kovin kaukana.
Open Seasonin tekniikkapuoli sentään ylittää sille asetetun riman. Kontrolleista ei ole oikeastaan suuremmin pahaa sanottavaa, mutta räiskintäkohtaukset kaipaisivat vähemmän kiikkerää tähtäintä. Grafiikka on muiden nykypelien synkkiin näkymiin verrattuna kiitettävän värikästä, mutta hahmomallit ovat karunpuoleisia eivätkä maisemat säväytä missään vaiheessa. Äänipuoli taas ei juuri kiitoksia ansaitse: Äänimaailma on todella tyhjä, ja niitä vähiä äännähdyksiä ja mölähdyksiä sitten toistellaan jatkuvasti. Erityisesti riipi jokaisen karkotetun metsästäjän kunniaksi soiva seitsemän sekunnin kitararokkirämpytys, jota joutui kuuntelemaan pelin aikana huomattavasti useammin kuin olisi ollut tarpeen. Pelin ääninäyttely on keskivertoa parempaa, mutta vuoropuhelua jatkuvasti pätkivät tauot puhujien vaihtumisen välillä saavat keskustelut tuntumaan todella laiskoilta ja tylsiltä. Peli on tekstitetty kokonaan suomeksi, mutta ei tämän lajityypin edustajalta voi muuta odottaakaan.
Et metsään halua mennä nyt
Karvakamuista vastuussa oleva jengi pitäisi viedä lounaaksi harmaakarhulle. Koko seikkailun ajan päässä jyskyttää kauhea tunne siitä, että joku on saattanut mennä ansaan ja oikeasti maksaakin tästä. Open Season on oppikirjaesimerkki pelistä, jossa tekijätiimi on ylittänyt aidan sen matalimmasta kohdasta aina kun mahdollista. Kaikki pelissä tuntuu siltä, ettei edes tekijöitä olisi kiinnostanut yhtään viettää aikaa Boogin kanssa. Rahat pois vanhemmilta –meininki haisee Open Seasonista aarnimetsien perukoille asti, mikä on loppujen lopuksi todella suuri sääli. Lastenpelin – edes leffalisenssimallisen – ei missään nimessä tarvitsisi olla synonyymi läpeensä umpihuonolle pelille.
