Muuttumisleikki Fisherin tyyliin
Ubisoftin Tom Clancy -brändin tunnetuin keulanokkamies Sam Fisher on varsinainen ikiliikkuja, joka ei tähän mennessä ole tohtinut poiketa tavoistaan. Neljännessä Splinter Cell -osassa harmaahapsisen supersoluttautujan elämään on pyritty tuomaan kauan kaivattua vaihtelua, jonka puutteesta ovat kärsineet erityisesti yksinpelin varaan turvautuvat GameCube-käännökset. Nintendo-kansan rukoukset eivät valitettavasti saa toivotunlaista vastakaikua edes GameCuben vallankumouksellisella seuraajalla, Wiillä.
Splinter Cell: Double Agent kuuleman mukaan sekoittaa sarjan pakkaa, mutta ainakaan Wii-version kohdalla moisesta ei ole havaittavissa kuin pieniä viitteitä. Tarinallisesta näkökulmasta uutuusseikkailu on toki ottanut piristäviä edistysaskeleita, kun hallituksen luottomies Fisher joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan hyvän ja pahan nuoralla. Myös ajatus Splinter Cellistä Wiillä saattaa kuulostaa uudistavalta, etenkin kontrollien suhteen. Todellisuudessa pelaaminen on kutakuinkin samanlaista kuin kolmen edeltäjänsä GameCube-versioissa, joskin kaksin verroin monimutkaisempaa.
Aidan kummallakin puolella
Double Agentin ytimenä on terroristijoukkio JBA:han soluttautuminen, mikä aiheuttaa sankarimme herra Fisherin taipaleelle useita moraalisia valintoja. Miehen on pidettävä toimillaan sekä terroristit että Yhdysvaltain johtoporras tyytyväisinä, mikä lafkojen vastakkaisista näkemyseroista johtuen on tietenkin ongelmallista. Hallitus haluaa siviiliuhrien määrän pysyvän minimissä, kun taas terroristit eivät halua jättää puuhailuistaan todistajia jälkeensä. Täten räiskimisestä on tullut entistä selkeämpi vaihtoehto tutun ja turvallisen hiiviskelyn rinnalle, tosin eipä moinen linja aina ollut poissuljettu edeltäjissäkään.
Se, miksi Samin uusi kaksinaamainen rooli on huomioimisen arvoista, johtuu valintojen vaikutuksista. Tarinan ja tehtävien rakenteita voi muovata pelaajan omien ratkaisujen pohjalta, ainakin joissain määrin. Ihmisten tappamisen tai tappamatta jättämisen lisäksi pelaajilla on päätösvalta yksinkertaisissa valintatilanteissa, joiden lopputulos miellyttää ainoastaan toista osapuolta. Jotkin päätökset ovat kauaskantoisempia kuin toiset, ja mikäli kallistuu liikaa toisen organisaation toimintamenetelmiin, on uskollisuus todistettava epäileville seuraavissa tehtävissä. Puolesta huolimatta piilossa pysyminen ja yllätyshyökkäykset ovat yhä valttia Splinter Cellin maailmassa, sillä edes kovanahkainen Sam ei kestä kovinkaan montaa iskua tai luotia.
Harmi vain, että Double Agentin tarinankuljetus on yhtä yksitoikkoista kuin edeltäjissään. Vaikka muokkautuvat tapahtumat kuulostavat paperilla hyvältä, idea ei pääse oikeuksiinsa juonen tullessa toisesta korvasta ulos samaa tahtia kuin se tulee toisesta sisään.
Perusohjain takaisin, please!
Ei ole suuri salaisuus, että Splinter Cell -pelien henkinen koti on Xbox, jolla sarjalle ominaiset valoilla ja varjoilla leikittelyt pääsevät kaipaamalleen tasolle. Käännökset muille konsoleille ovat olleet tyydyttäviä, joskin teknisten rajoitustensa takia kaukana pääversion yksityiskohtaisuudesta. Wiin Double Agentin ollessa käännös GameCube-versiosta, ei pelissä ole muuta uutuuspiirrettä kuin ohjaus, joka kärsii pahemman kerran kauko- ja nunchuck-ohjainten nappien vähäisyydestä ja sijoittelusta. Tämän takia lopputuloksessa ei usein tunnu olevan logiikan häivääkään, eikä pelaaminen täten ole lainkaan niin luontevaa kuin pitäisi.
Liikkeet, jotka eivät yksinkertaisesti mahtuneet nappeihin, on siirretty liikkeentunnistuksen varaan. Muun muassa seiniin nojautuminen ja hyppiminen tapahtuvat nunchuckia heilauttamalla, vieläpä suhteellisen samankaltaisella kädenliikkeellä. Kuinka monta kertaa Fisher-parka onkaan joutunut lyijymyrkytyksen kohteeksi, kun nojautumiseen tarkoitettu heilautus muovautuukin liikkeentunnistuslaitteistossa hypyksi, joka herättää vieressä seisovan vartijan huomion? Mikä on sinänsä noloa, kun normaalitilanteissa likinäköiset vartijat eivät tuttuun tapaansa huomaisi pimeässä kököttävää Samia edes metrin etäisyydeltä.
Päänvaivaa aiheutuu myös kauko-ohjaimen kursorilla liikuteltavasta kamerasta, joka ei pelaa samaan pussiin pelaajan kanssa. Ympäristön hahmottaminen ja viholliskatseilta piilossa pysyminen ei ole helppoa kameran reagoidessa jokaiseen kädenheilautukseen. Ja vastaavasti nopeita liikkeitä vaativissa tilanteissa kuvakulman kääntely on erittäin kankeaa. Ne henkilöt, joiden mielestä The Legend of Zelda: Twilight Princessin Wii-kontrollit tuntuivat jostakin syystä vähääkään päälleliimatuilta, eivät tunne termin todellista merkitystä, elleivät testaa Double Agentia. Muutaman pelituokion jälkeen todella rukoilee Cube-ohjaimen toimivan Wii-versiossa, turhaan.
Fisher pysyköön piilossaan
Kun ohjaukseen tottuu edes etäisesti, Double Agent toki on yhtä tunnelmallinen hiiviskelytrilleri kuin edeltäjänsä. Hermoja kiristävä kiinnijäämisen pelko on jatkuvasti läsnä, ja tutut agenttivarusteet ovat jälleen pelastamassa päivän. Mutta ellei Samin hiustyyli olisi vaihtunut matkan varrella, voisi helposti kuvitella hiiviskelevänsä pitkin alkuperäisen Splinter Cellin, Pandora Tomorrow’n tai Chaos Theoryn maita ja mantuja – sekä graafisesti että pelillisesti. Niin vähän sarja on kehittynyt Nintendon kotikonsoleilla. Juonestakaan ei loppujen lopuksi saada revittyä irti mitään niin mieleenpainuvaa, että se erottuisi joukosta.
On helppoa kuvitella, kuinka paljon hienompi Splinter Cell: Double Agent on Xbox 360:lla. On myös helppoa kuvitella, kuinka paljon parempi peli olisi jo ilman Wiin ohjainta. Vaikka mukana on yksinpelikampanjan lisäksi GameCuben Splinter Cell: Chaos Theorystä tuttuja co-op-tehtäviä, pelaaminen yksin tai kaksin ei yksinkertaisesti ole hauskaa epäonnistuneiden kontrollien takia. Eipä Double Agent varsinaisesti tarjoa sarjan veteraaneille mitään uutta muillakaan alustoilla - yrityksestään huolimatta.
Sam Fisher on uusi Lara Croft, valitettavasti.
