God Hand

God Handin päähahmo Jean on kohtalaisen kova jätkä. Pahikset lakoavat herran edessä kuin pissikset teini-Corollan takapenkillä. Syynä tähän on Jeanin jumalallista alkuperää oleva oikea käsivarsi, joka antaa kantajalleen yliluonnolliset voimat -- ja sadoittain kateellisia vihamiehiä. Kun näistä vihamiehistä muutama on vielä ihmiskunnan orjuuttamisesta haaveilevia demoneja, niin siinäpä sitä onkin tarpeeksi perustetta kiskoa porukkaa turpaan paljon enemmän kuin olisi terveellistä.

God Hand on puhdasta mäiskettä alusta loppuun. Minkäänlaisia seikkailuosuuksia tai muita turhia suvantovaiheita ei ole, vaan kun kentän kaikki pahikset on piesty kumoon, edetään seuraavalle tasolle ja tarjotaan lisää saapasta naamaan uhitteleville pikkukonnille. Parin alueen välein kohdataan vähän ronskempia ukkoja, mutta kunnon selkäsauna auttaa aina kaikkiin Jeanin vaivoihin.

Nyrkki, naamaan!

Tällaisessa pelissä on kuulemma melko tärkeää, että taisteleminen on sujuvaa ja hahmo pysyy tarkasti pelaajan kontrollissa. Siksi olikin mukavaa huomata, että pelin kamera on sysihuono ja Jeanin liikuttaminen kamalan kankeaa. Tästä huolimatta God Handin taistelusysteemi toimii melko hyvin, vaikkei olekaan kovin monipuolinen. Yhdelle ohjaimen napeista saa aseteltua täysin vapaasti muunneltavan, muutaman liikkeen pituisen rämpytyskombon. Kahdelle muulle napille annetaan vähän tehokkaampia yksittäisiä lyöntejä, ja oikealla tatilla suoritetaan taktisia väistömanöövereitä. Torjuminen on nössöjä varten, joten yliviileä macho-Jean ei sellaista harrasta. Sen sijaan heppu suosii liioiteltuja superiskuja, kuten vastustajat kuuhun ampuvaa lohikäärmepotkua. Superliikkeet vaativat polttoaineekseen demonienergiaa, mutta onneksi sitä lojuu kätevissä kerta-annospaketeissa pitkin maita ja mantuja. Vielä isomman vaihteen voi panna päälle, jos kerää tarpeeksi tyylipisteitä näpsäköillä väistöillä ja nopeilla pieksuilla. Kun näin saa täytettyä ruudun alalaidassa olevan jännitemittarin, Jean voi vapauttaa oikean kätensä todellisen voiman ja jakaa hetken ajan jumalallista kostoa ympäröiville vihollisille reteän länkkärimusiikin säestäessä turpajuhlaa.

Mäiskiminen on etenkin pelin ensihetkillä vaikuttavaa. Jeanin hyökkäykset paiskovat laumoissa päälle käyviä vihollisia pitkin seiniä ja meininki on hyvä. Tosin usein myös Jean itse lentelee pitkin seiniä, sillä God Hand ei todellakaan ole mikään helppo peli. Hyvin toteutettu dynaaminen vaikeustaso tuo hommaan kuitenkin paljon reilua peliä: vastustajien kovuus määräytyy pelaajan pärjäämisen mukaan, ja Pena Perusjäbäkin pärjäilee ensimmäisellä vaikeustasolla vielä ihan hyvin. Neljäs, sangen osuvasti nimetty Kuole!-taso on taas jo silkkaa hardcorea, kun kaikkein vähäisinkin pahiskokelas saattaa päättää jumalan käden kulun parilla löysähköllä läiskäisyllä.

Kuinkas sitten kävikään?

God Handin pääongelma on se, että kaikki on todella siistiä, viileää ja hauskaa vain vähän aikaa. Aluksi mainion oloinen tappelupeli muuttuu ensihuuman kadotessa tympeäksi puurtamiseksi. Pelin virheet tylsästä vihollissuunnittelusta vähän liian pitkiin tasoihin hyppivät silmille todella uutterasti, eikä meno enää maistu juuri ollenkaan. Jatkuvasta taistelusta tulee nopeasti kovin, kovin puuduttavaa ja vähämielistä rämpytystä Jeanin hakatessa samanlaisia vihollisia samanlaisesta putkikentästä toiseen. Vaihtoehtoisia hyökkäyksiä omien liikesarjojen muovaamiseen on valtava määrä, mutta niiden erot ovat loppujen lopuksi liian vähäisiä auttaakseen tilannetta. Pelissä ei tarvitse myöskään edetä kovin pitkälle, että kaikkein pienimmätkin kiusat alkavat kestää aivan liian monta osumaa. Kun vastassa on tusina tylsää kovanaamaa, ei kamalasti riemastuta kun edes jumalmoodi ei juuri auta niittämään vihollispeltoa. Yhtäkkiä huomaa, että vastustajat ovat yksinkertaisesti lakanneet kuolemasta, eikä se ole erityisen tyydyttävää. Isommat pomotaistelut ovat virkistäviä poikkeuksia menoon, mutta hyvin pitkälti vain siksi, että Clover Studios on nähnyt vaivaa luodakseen pomoiksi mahdollisimman omituisia friikkejä. Itse taistelut ovat samaa puuroa kuin muukin peli.

Kameran kontrolloinnin ja Jeanin juoksuttamisen tökkääminen samaan tikkuun oli niin tyhmä veto pelintekijöiltä, että sitä pitää haukkua vielä ihan erikseen. Kuten muut pelin ärsyttävyydet, se ei haitannut ensin kamalasti, kun Jean ei kohdannut vielä hurjasti vastarintaa. Kun sankarihahmo on seitsemän häijyn vihollisen ympäröimä, oppii todella kaipaamaan Resident Evil -tasoa tarkempaa liikkumista. Niin ikään mieli halajaa kameraa, joka näyttäisi esimerkiksi vähän laajemmin mitä Jeanin takana on. Tällaisenaan kameramies antaa vihollisille paljon ilmaisia iskuja, kun Jeanin takavoltti keskeytyy tylysti aiemmin näkymättömissä olleeseen seinään. Oma ilonsa ovat myös reilut, näköalueen ulkopuolelta iskeytyvät heittoaseet. Pieni tutka näyttää sentään vihollisten asemat pelihahmon ympäriltä, mutta on kuitenkin liian laiha lohtu.

Ei mikään sotajumala

Pelin maisemat ja hahmot ovat perusnättejä. Ne eivät häikäise graafisella loistollaan, mutteivät ole varsinaisesti rumiakaan. Musiikkipuoli aloittaa todella vahvasti, mutta jatkuu pettymyksin: ensimmäisen kentän loistavan länkkäriteeman jälkeen kaiuttimista pukkaa joitakin poikkeuksia vaille vain tylsää teknorokkia. Taistelussa kuultavat ääniefektit ovat vähän munattomia mätkähdyksiä ja kolahduksia, mikä laskee pelin tunnelmaa kovasti. Ääninäyttely on sentään koko ajan melko toimivaa, ja usein jopa erinomaista. Vihollisilla ei tosin ole tarpeeksi erilaisia kuolinkorahduksia. Samojen huutojen toistuminen jatkuvasti alkaa tympiä äkkiä.

God Hand on ikävä tapaus, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka vaivaannuttavan huono lopetus se on Clover Studiosin muuten hienolle uralle. Alun hyvistä hetkistään huolimatta God Handia voi suositella oikeastaan vain, jos seuraavan God of Warin odotus käy aivan käsittämättömän sietämättömäksi ja Devil May Cry -sarja on jo kahlattu läpi. Todella, todella harmillista.