Roolipelinörtin unelma
3DO:lla taitaa olla jokin kumma mieltymys neljään elementtiin: maahan, ilmaan, tuleen ja veteen. Ensin he saivat aikaan pelin nimeltä Go Dai - Elemental Force, jossa teennäisen cooli samurai pilkkoi vihollisia yrittäen samalla metsästää mystisten elementtien voimaa. Elementtimagiaa harrastetaan myös Dragon Ragessä, vaikka tällä kertaa ohjataankin kivitalon kokoista lohikäärmettä eikä pientä pökkelöninjaa. Go Dai osoittautui ehkä PS2:n kaikkien aikojen huonoimmaksi peliksi, eikä Dragon Rage pane siitä juurikaan paremmaksi.
Lohikäärmeet ovat jo ajat sitten lakanneet olemasta vanhojen tarujen hohdokkaita olentoja ja muuttuneet joksikin, mikä yleensä yhdistetään keskiluokkaiseen roolipeliviihteeseen ja nörtteihin. Tämä ei tarkoita etteikö näissä menneisyyden maagisissa pedoissa olisi yhä eräänlaista hohtoa, ja ajatus siitä, että pääsee lentämään tällaisena hirmuna örkkejä syöden ja tulipalloja heitellen kuulosti ainakin minusta kohtalaisen vetoavalta. Uskalsin jopa puoliksi toivoa, että tällä kertaa 3DO on onnistunut edes osittain ja saanut aikaan pelin, jota jaksaa jopa pelatakin. Olin väärässä. Ei tämä sentään ole samanlainen luotaan työntävä hirvitys kuin Go Dai, mutta peli-iloa tästäkään ei kannata etsiä.
Pelin tarinaa ei voi sanoa kovinkaan kiinnostavaksi. Dragon Ragen maailmassa lohikäärmeet ovat orjuutettu rotu, joka elää julmien örkkien rautaisen tyrannian alla. Kuinka ollakaan, yksi lohikäärme onnistuu pakenemaan vankeudesta pienoisen Adara-keijukaisen avustuksella, ja yhdessä he lähtevät kostoretkelle tarkoituksenaan vapauttaa koko lohikäärmerotu kahleistaan. Mitenkäs muutenkaan se onnistuu, kuin kylvämällä raivoisaa tuhoa örkkien linnoitusten, kylien ja kaupunkien ylle. Adaran tehtäväksi jää neuvojen jakaminen ja itse pelin päätarkoitus, eli silmitön tuhoaminen, jätetään pelaajan ohjaaman lohikäärmeen harteille. Tämän sankarillisen lohikäärmeen nimi on Cael Cyndar, ja hän on toimiva pelaajan alter egona koko pelin ajan, siinä missä Adara toimii lähinnä egon pönkittäjänä.
Lentävä tuhokone
Peli etenee suoraviivaisesti kentästä toiseen, ja vaikka tehtäviin onkin yritetty saada hieman puhtia lukuisilla ja jopa kesken kaiken vaihtuvilla tavoitteilla, päätarkoitus on aina sitä samaa: tuhotaan kaikki mikä liikkuu, sekä kaikki mikä ei liiku. Caelia ohjataan yli avarien ja kaljujen maastojen, jotka vilisevät vihollisia, kyliä sekä tykkitorneja, joista suurin osa on tuhoutuvia kohteita. Lohharin perusaseena toimii tulinen hengitys, mutta kiitos pelintekijöiden elementtirakkauden, myös vesi-, ilma- ja maahyökkäyksiäkin on tarjolla. Ihan mukavaa jälkeä näillä kieltämättä saa aikaan, sillä oikeastaan kaikki mikä sumeasta maasta törröttää, on tuhottavissa. Peli onkin alusta loppuun asti täyttä räiskettä, eikä hengähdystaukoja ole muulloin kuin pitkien lataustaukojen aikana kenttien välissä.
Kuten odottaa sopii, ilmataistelut, joissa lentävä jättiläishirviö taistelee suurinpiirtein koko muuta maailmaa vastaan, näyttävät täydeltä kaaokselta. Nuolia ja tulipalloja viuhuu suuntaan jos toiseenkin, talot räjähtelevät ja kylien örkkiasukkaat kipittävät pakokauhun vallassa tuhoa kylvävää pelaajaa karkuun. Koska ruudulla tapahtuu koko ajan paljon asioita samaan aikaan ja 3DO:n koodaajat ovat sitä mitä he ovat, ruudunpäivitys hidastuu usein aivan liikaa, ja hävityksen kauhistusta ei ole enää yhtään mukava seurata.
Kontrolleja ei ole vaikea oppia, kiitos selkeän tutoriaalin, jonka läpi on pakko kahlata ennen tositoimiin pääsemistä. Mutta niihin tottuminen onkin sitten vaikeampi homma. Cael osaa kyllä ketteriä syöksyjä, täyskäännöksiä sun muita manööverejä, mutta silti ohjaaminen on tuskallisen epätarkkaa. Suurin miinus on se, että tiukkojen käännösten tekeminen on mahdotonta, lohikäärme kun muuttaa suuntaa sen verran hitaasti. Mikäli sattuu lentämään ohi jostakin himoitsemastaan bonusesineestä, lohikäärme on käytännössä pysäytettävä lennossa, ja vasta sen jälkeen käännettävä hirviö vaivalloisesti ympäri. Kääntyminen on sen verran hidasta, että sinä aikana Cael ehtii saada osakseen melkoisen määrän osumia jatkuvasti tulittavien örkkien nuolista.
Koska lohhari on muutenkin suurimman osan peliajasta jatkuvan tulituksen kohteena, elämänvoimaa lisäävät välipalat kuuluvat ilman muuta asiaan. Maastossa juoksentelee lukuisia eläimiä, joita raatelemalla saa parannettua helposti suurimman osan haavoistaan. Myös pelin arkkivihollisia eli örkkejä voi syödä, mikä antaa taikavoimaa, jota vaaditaan hivenen voimakkaampien elementtiloitsujen heittämiseen. Välipalaksi joutuvat örkit yrittävät ensin juosta epätoivoisesti pakoon vinkuen jopa pahemmin kuin miltei yhtä maittavat siat, ja kiinni jäätyään räjähtävät liioitellusti kappaleiksi Caelin vahvojen leukojen armoilla. Örkkien syöminen ja hillitön tuhoaminen jaksoi huvittaa minua vain hetken, kunnes koko peli alkoi kyllästyttää sen verran pahasti, että olisin syönyt örkkien sijaan mieluummin vaikka sahajauhoja.
Kaavamaista tahmaamista
Koska tehtävien kaava ei muutu pelin aikana juuri lainkaan, Dragon Rage alkaa melko pian toistamaan itseään. Peli ei oikeastaan tarjoa mitään uutta muutaman ensimmäisen kentän jälkeen. Tuhoaminen, loputtomat räjähdykset ja aina vaan samat pakoon juoksevat viholliset tulevat aivan liian tutuiksi ennen kuin peli on pitkällisen hikoilun jälkeen läpi. Pahin vika on kuitenkin se, että kankea ohjattavuus yhdistettynä jyrkästi kohoavaan vaikeusasteeseen tekevät pelaamisesta liian vaivalloista, jotta pelaaja pääsisi nauttimaan siitä hurmiosta ja voimantunteesta, jota lohikäärmeenä lentely olisi muuten saattanut tuottaa.
Keskinkertainen ulkoasu ei paranna asiaa lainkaan. Kohtalaisen laajat kentät toistavat samoja sumeita tekstuureja loputtomiin, minkä seurauksena pelaaja ei todellakaan koe lentävänsä korkealla maiden ja mantujen yllä, vaan keinotekoisista kulisseista kasatulla leikkikentällä, jossa kaikki on tehty tuhottavaksi. Rakennukset ja viholliset ovat polygonimääriltään köyhiä, eivätkä erilaiset räiske-efektitkään pahemmin silmää miellytä. Itse lohikäärme ei ole niin vaikuttava ilmestys kuin mitä se voisi olla. Cael on mielikuvitukseton "peruslohhari", joka olisi voitu poimia suoraan vaikka Dungeon & Dragons -pelin sääntökirjasta. Aika ajoin pelaajaa hemmotellaan renderoiduilla välianimaatioilla, ja vaikka ne eivät edustakaan alan kirkkainta kärkeä, ne ovat silti ihan onnistuneita ja mukavaa katseltavaa.
Äänimaailmassa ei ole hurraamista. Efektit ja räjähdykset kyllä menettelevät tietynlaisesta laimeudesta huolimatta ja musiikit koostuvat hyvin peliin sopivista ylidramaattisista vuodatuksista, mutta valitettavasti ääninäyttelijät ovat taattua 3DO-laatua, eli toisin sanoen aivan kammottavia. Erityisesti tutoriaalia selostava keijukainen, joka ilmeisesti oli olevinaan kovinkin mystinen, sai minut suorastaan surulliseksi. Naikkonen kun puhui pelaajalle samalla äänensävyllä, kuin jonkin tukiopettajan voisi kuvitella puhuvan vajaaälyiselle esikoululaiselle.
Kyseessä on siis kaiken kaikkiaan turhauttava, ruma ja innoton tekele, jossa ei ole mitään koukkua joka kannustaisi jatkamaan pelaamista paria kenttää pidemmälle. Pelaillessani Dragon Ragea sekä Go Daita en voi olla miettimättä, mikä pakkomielle 3DO:lla on kiusata pelaajia tällaisilla tekeleillä, jotka olisi ollut parempi jättää kokonaan julkaisematta. Joko kyseisen pelitalon työntekijöiden keskuudessa vallitsee todella huono työilmapiiri, tai sitten he ovat vain yksinkertaisesti lahjattomia pelintekijöitä. Oli miten oli, Dragon Rage tuskin tuottaa iloa kenellekään, joten pysytelkää erossa tästä.
