Pelastakaa sotamies Cao Cao
Muinaista Kiinaa hallinneet sotaherrat mellastavat nyt jo toista kertaa PS2:lla, joten on aika terottaa miekat ja elää uudelleen sarja historiallisia joukkotaisteluja. Jo Maalikuussa julkaistu Dynasty Warriors 3 tarjoaa tiukkaa mätkintää massiivisella mittakaavalla, osittain strategiapeliksi naamioituna. Vaikka pelissä ei alkuopettelun jälkeen juuri älynystyröille löydy käyttöä, raaka meno, silmitön lahtaaminen ja hahmon kehittäminen jaksavat silti pitää otteessaan yllättävän kauan.
Pelin päärunkona toimii kampanjamoodi, jossa edetään taistelusta toiseen ja seurataan samalla vuosikymmenien ajalle levitäytyvää taustatarinaa. Juoni pursuilee liittoja, petoksia ja kunnianloukkauksia maanlaajuisella mittakaavalla. Pelaaja astuu keskelle sotimisen vilskettä valittuaan mieleisensä hahmon pelin neljänkymmenen kenraalin valikoimasta. Nämä kenraalit eivät olekaan mitä tahansa sankareita, vaan oikeita yli-ihmisiä, jotka voisivat lahdata armeijallisen päälle rynniviä vihollisia yhdellä kädellä. Siksi joukkotaistojen lopputulos onkin poikkeuksetta pelaajan vastuulla ja aiheutettujen kuolemien lukumäärä liikkuu joka tehtävän jälkeen sadoissa.
Pelaajan kirmaamista laajojen taistelutantereiden läpi seurataan ruohonjuuritasolla. Koska yhteenotot käydään yleensä kymmenien tai jopa satojen soturien välillä, grafiikkamoottori on jouduttu venyttämään pitkälle. Ruusulla vilisee usein niin paljon sotilaita, että on suorastaan ihme etten nähnyt pelin tahmaavan kertaakaan. Toisaalta kentät ovat tylsän paljaita, hahmot eivät ole siitä polygonirikkaimmasta päästä ja laskentataakkaa on kevennetty rankalla sumulla. Tekijät ovat siis joutuneet tinkimään näyttävyydestä, mutta silti peli miellyttää silmää. On enemmän kuin tyydyttävä katsella, kuinka oma megaurho laukkaa hevosen selässä tai raivaa tieltään kymmeniä vihollisia yhdellä nopealla iskusarjalla.
Ajattelu on tylsää, miekat esiin!
Valtaisat vihollismassat siis kaatuvat kuin heinää vaan pelaajan miekkaan, mutta tosiasiassa sodat soditaankin kenraalien välillä. Tuhatpäiset armeijat ovat mukana vain luomassa kuvaa taisteluiden mittakaavasta, mutta muuten niillä ei ole kovin suurta merkitystä. Viholliskenraalit puolestaan ovat voimakkuudeltaan pelaajan tasoisia, joten yhteenotot niiden kanssa määräävät taistelun lopputuloksen.
Kenraalien ja niiden johtamien joukkojen liikkeitä seurataan tehtävien aikana suurpiirteisestä automaattikartasta, jonka voi selkeyden vuoksi myös zoomata lähituntumaan. Oikeastaan kaikki pelaajalta vaaditut strategiset päätökset koskevat sitä, mikä kenraali tai vihollisia sikiävä portti olisi viisainta kukistaa seuraavaksi. Yleensä se on se lähimpänä oleva.
Taistelusysteemin oppii ja hallitsee helposti, sillä kahden napin kombokikkailussa ei vaadita kummoista ajoitusta. Torjuminen hoituu sekin vain yhdellä napilla. Sitä mukaa kun pelaajan miekka jakaa kuolemantuomioita, taistelutarmoa kuvaava Musou-mittari täyttyy. Täyden mittarin voimalla voi päästää ilmoille hahmokohtaisen erikoishyökkäyksen, jolla kaatuu helposti joukkue jos toinenkin. Musou-hyökkäykset on viisainta säästää tilanteisiin, joissa pelaaja on pahasti piiritettynä tai vaarassa joutua torjumattoman iskusarjan uhriksi.
Sotatantereilla liikkuu perussoturien lisäksi myös jousimiehiä, joskaan en huomannut että ne toisivat taisteluihin yhtään sen enempää strategisia elementtejä. Samaa ei voi sanoa maastoista. Pelissä nimittäin törmää aina silloin tällöin ylittämättömiin vallihautoihin, kivuliaisiin keihäsmuureihin, vaikeakulkuisiin mäkiin tai vaikkapa metsiköihin, joissa kartankäyttöä on vaikeutettu eksymisen simuloimiseksi.
Mutta miksi vaivautua?
Vaikka taistelusysteemin oppii nopeasti eikä tavallisista rivisoltuista yleensä ole vastusta, peliä ei voi sanoa liian helpoksi. Pelaaja joutuu sinnittelemään jatkuvasti alakynnessä eikä päälle rynnivillä vihollisjoukoilla näy loppua. Oman armeijan sotilaat seisovat välillä tyhjän panttina vihollisten vieressä ja jättävät sotimispuolen urhean pelaajan vastuulle. Ja aivan kuin siinä ei olisi haastetta kylliksi, viholliskenraaleilla on paha taipumus ilmestyä uhoamaan aina sillä pahimmalla hetkellä. Todella suurena miinuksena pelitilanteen tallentaminen kesken tehtävän ei onnistu muuten kuin lopettamalla pelaamisen. Koska tehtävät ovat parhaimmillaan yli tunnin mittaisia, tallentamisen vaikeutta ei voi antaa anteeksi.
Tässä tapauksessa katson silti korkean vaikeustason vain lisäävän pelinautintoa, sillä se antaa motivaatiota hahmon kehittämiselle. Rikotuista ruukuista tai vihollispäälliköistä voi saada monenlaisia power-uppeja aina parantavista terveyspaketeista hyökkäyskyvyn väliaikaisesti tuplaaviin ikoneihin. Kaikkein voimakkaimpien vihollisten pudottamat lisäbonukset ovat vaikutuksiltaan pysyviä. Pelissä voi myös löytää uusia aseita tai esineitä, jotka vaihtelevat hyödyllisiltä ominaisuuksiltaan riittävän paljon. Jos jokin tehtävä ei ota onnistuakseen, voi hahmon taitoja kehittää koska tahansa hakkaamalla uudelleen jo aiemmin läpäistyjä kenttiä.
Vaikka yksinpelissä on kieltämättä vetovoimaa, pelaaminen puutuu usein tasapaksuksi mätkinnäksi joka toistaa itseään. Tuskin kukaan voi jaksaa loputtomasti samaa kaavaa, jossa lahdataan ensin satapäin miekanruokasolttuja ja aina välissä metsästetään satunnaisia upseereita maineen ja mammonan toivossa. Onneksi kaksinpeli kasvattaa pelin elinikää. Ehdottomasti hauskin kaksinpelimuoto on yhteistyö, joskin myös toisiaan vastaan pelaaminen onnistuu. Kahden pelaajan mellastaessa tiiminä jaetulla ruudulla tulee usein vastaan tilanteita, joissa taktikoinnista on oikeastikin hyötyä. Jos yhteistyö pelaa hyvin, vihollisten keskuudessa voi saada aikaan todella mukavaa kaaosta. Kokeneet pelaajat voisivat käytännössä voittaa koko sodan kahdestaan. Olettaen tietysti, että lähiseudulta löytyy pelistä innostuneita kavereita. Ylimääräisinä pelimuotoina löytyy jokaisesta mätkintäpelistä tutut Survival- ja Time Attack -moodit, jotka tuskin selittämistä kaipaavat.
Tällä pelillä on tosiaankin puolensa. Jokainen vaivalla voitettu tehtävä antaa aina yhtä suuren saavutuksen tunteen. Sodan eeppisen mittakaavan voi tuntea luissaan ainakin siinä vaiheessa, kun adrenaliinit huuhtovat tajuntaa tehtävän viimeisillä minuuteilla. Mutta jos asiaa tarkastellaan järjellä tunteen sijaan, kyseessä on vain simppeli mätkintäpeli, joka toistaa itseään. Ihme sinänsä, että jaksoin pelata sitä näinkin innolla.
