Seikkailua tukalissa oloissa
Perinteiset seikkailupelit ovat saaneet siirtyä japanilaismallisten roolipelien ja Tomb Raider -tyylisten toimintaan keskittyvien teosten tieltä. Wide Games -nimellä kulkevan tuntemattoman poppoon väsäämä Prisoner of War luottaa kuitenkin löysätahtiseen tutkiskeluun ja toiminta on jätetty suosiolla sivuosaan. Prisoner of Warin ideoinut taho saisi kylläkin viettää kesän aidatussa tilassa ja miettiä vankileiriaiheen toimivuutta uudemman kerran. Paitsi pelikoneen Prisoner of War vaatii kovan luokan kiinnostusta sotameininkiin ja runsaasti kahvia seurakseen. Muuten harmaasävyisen esityksen edessä alkaa haukotuttamaan pahemman kerran.
Colditzin linna on tuttu toisen maailmansodan vaiheisiin tarkemmin perehtyneille, mutta ennen pahamaineista linnaa Lewis Stone sijoitetaan tavanomaisempaan saksalaisten saalistamien sotavankien säilytyspaikkaan. Vankiryhmä koostuu useasta kansalaisuudesta, mutta kommunikointi käy englanniksi. Toverukset tulevat tutuksi moneen otteeseen, kun pyritään järjestämään kaitsijoille puuhaa. Prisoner of Warin ympäristö on karu kuten odottaa saattaa. Vankileiristä on pahempi kiehtovaa temmellyskenttää saada. Wide Games ei ole tässä tietenkään lähimainkaan onnistunut, mutta pelintekijää ei voi syyttää. Aihe kun antaa kovin niukasti mahdollisuuksia monipuolisempaan sisältöön.
Sateisen kesäteatterin tunnelmaa
Aihevalinta on ensimmäinen seikka, joka erottaa Prisoner of Warin muusta valikoimasta. Toki vihollispesäkkeestä on karattu aiemminkin vuorovaikutteisen viihteen muodossa, mutta tänä päivänä kyseessä on poikkeuksellinen ratkaisu. Kekseliäs perusajatus ei kuitenkaan takaa toimivaa kokonaisuutta. Prisoner of War epäonnistuu pahemman kerran pyrkiessään syventämään pelikokemusta. Se ei onnistu loistamaan erilaisuutensa turvin, sillä siinä missä miljöö muuten saattaa olla hyvinkin aidontuntuinen, on tunnelma pilattu lukuisten virheiden myötä. Hahmojen roolit eivät jää epäselviksi kapteeni Stonen suoltaessa leveää jenkkimurretta ja saksalaisvartijoiden jättäessä Indiana Jones -elokuvien
ilkeämieliset natsiaksentit varjoonsa.
Dialogia ei ole säästelty ja välipätkissä mättää muukin kuin ylinäyttely. Juonta selvittävät ja pakosuunnitelmia kokoavat kohtaukset ovat umpitylsää seurattavaa. Ilmeikkyydessään pelin väki vetää vertoja Myrskylinnut-nukeille. Mutta näiden marionettien naruista vedellään liiankin harkiten, joten elo on myös tässä suhteessa vähissä. Keskustelua voi seurata puheen ohella tekstinä, jota kyllä ilmaantuu ruudulle turhan suurina annoksina kerralla. Naurettavuutta pelin tilanteista löytyy köyhän elokuvamaisuuden muodossa, joten jutustelijoiden kommentteihin lisätty huumori on turhaa.
Kuti päähän ja uusiksi
Ruudun laidassa tikittää kello aivan kuin Shenmuessa konsanaan, mutta Dreamcast-klassikkoa Prisoner of War muistuttaa lähinnä päähenkilönsä kankean askeltamisen puolesta. Yksi syy, miksi peliä on tekijöiden kannalta edullisempi käsitellä seikkailu- kuin toimintapelinä, löytyy toiminnan tahmeudesta. Aivan kuin verkkaisesti etenevään pulmien ratkontaan olisi lisätty vauhtia viime tingassa jännitystä kasvattamaan. Etanan vauhdilla liikkuvien saksalaisvartijoiden singahtaessa aidan yli vieläkin vaivalloisemmin räpistelevän Stonen perään eivät hikipisarat kuitenkaan nouse pelaajan otsalle asti. "Halt!", huutavat vihulaiset ja luodit singahtelevat suuntaan jos toiseenkin. Yrityksen epäonnistuessa pääsee pakoa punomaan uudestaan kierrettyään sairastuvan tai vankisellin kautta. Kiinniotetulta vangilta takavarikoidaan ylimääräinen omaisuus, joten tavaroitaan on paras säilyttää turvaisassa paikassa.
Ohjelmointityön puolesta Prisoner of War on ammattitaitoista jälkeä eikä varmasti häviä PS2-versiona merkittävästi Xbox- ja PC-painoksille. Tunnelmaa ei silti ole saatu luotua vaan vankileirin atmosfääri on väkinäisesti tehty. Peli-ilo on tipotiessään ja voi vain todeta tekijätiimin ja arvostelijan käsityksen leppoisasta ajanvietteestä eroavan. Codemasters taitaa työntää markkinoille alan tylsimpiä tuotteita. Saksalaisten hoivista pakoilevalla Lewis Stonella on karismaa yhtä paljon kuin lasvegasilaisella Elvis-kopiolla, uskottavuudesta nyt puhumattakaan. Prisoner of Warin saamaa arvosanaa voi siinä mielessä pitää erityisen huonona, että pisteitä ei ole täytynyt vähentää koodareiden taitamattomuuden takia vaan pahimmat moitteet tulevat köyhästä sisällöstä. Pelintekeminen on parhaimmillaan, tai täydellisessä maailmassa sen voisi odottaa aina olevan, luova prosessi. Wide Gamesin suoritus jää tekniseksi taidonnäytteeksi. Ilman vähääkään kekseliäisyyttä se ei riitä juuri mihinkään.
