Vuonna 1996 pelimaailma koki merkittävän uudistuksen Shinji Mikamin tuodessa markkinoille ensimmäisen oikeasti menestyvän kauhupelin, Resident Evilin. Luvassa oli seikkailua ja pulmanratkontaa selkäpiitä karmivassa kauhukartanossa mitä erilaisimpien hirviöiden hengittäessä niskaan samanaikaisesti. Pelaajien pulsseja koeteltiin niin aivottomilla zombeilla, kuin verenhimoisilla tappajakoirillakin, ja ainoa keino päästä eteenpäin oli koota itsensä kasaan ja voittaa pelkonsa. Mutta koska kyseinen genre oli pelirintamalla uudehko, ottivat pelaajat sen hieman arasti vastaan. Lopulta potin räjäyttikin kartanoseikkailun jatko-osa, Resident Evil 2. Muitakin jatko-osia poiki menestyksen saattelemana, mutta suurin osa pelaajista pitää yhä ensimmäistä osaa kaikkein kauhupainotteisimpana ja persoonallisimpana.
Toisen suuren uudistuksen Capcom teki vuonna 2001, ilmoittaessaan Resident Evil -sarjan siirtyvän yksinoikeudella Nintendon uudelle konsolille, GameCubelle. Sarjan ensimmäiseksi osaksi luvattiin uusintaversio PlayStationilla ilmestyneestä, jo legendaksi muodostautuneesta ensimmäisestä Resident Evilistä.
Pelko ei tapa
Peli alkaa siitä, kun S.T.A.R.S. -erikoisjoukon Alpha-niminen ryhmä lähetetään etsimään kadonnutta Bravo-ryhmää Raccoon Cityn metsistä. Ainoa, mitä he löytävät, on lentokoneen rähjä kuoliaaksi raadellulla miehistöllä varustettuna. Eikä aikaakaan, kun kuolinsyy selviää heidän törmätessään suu vaahdosta pursuavaan koirajoukkioon. Ainoa keino on paeta henkensä edestä ja - yllätys yllätys - mitäs muutakaan synkän metsän keskeltä löytyisi, kuin aavemainen, hylätyn oloinen kartano. Tästä eteenpäin jatketaan ratkomalla kartanon arvoitusta ja sen kuolleita asukkeja uudestaan tappamalla.
Ennen pelin alkamista tulee pelaajan kuitenkin valita kahden hahmon, Chris Redfieldin ja Jill Valentinen, väliltä. On sinänsä outoa, että ensimmäinen vaihtoehto jota tyrkytetään on Chris, sillä hänellä pelaaminen on huomattavasti Jilliä haastavampaa. Hahmon valitsemisen jälkeen pitääkin vastata jokaista pelaajaa askarruttavaan kysymykseen: Mitä pelaaminen merkitsee sinulle? Vastaamista helpottamaan on annettu kaksi vaihtoehtoa; pelaaminen on joko vuorikiipeilyä tai patikointia. Periaatteessa siinä kuitenkin vain kysytään haluatko ottaa vaikeustasoksi "Easy" vai "Normal" lauseen muodossa.
Kuin sementissä juoksisi
Yksi kovimmista valituksenaiheista aiempiin Resident Evileihin viitatessa, on ollut niiden pelattavuus. Hahmo on joko liikkunut liian kömpelösti, tai kontrolleissa ei muuten vain ole ollut mitään logiikkaa. Moni kuitenkin on totutellut ohjaukseen hampaita purren loppujen lopuksi vain huomatakseen, että ei se niin huono olekaan. Tai ainakaan se ei häiritse muutoin ravitsevaa pelikokemusta. Vaikka uusimpaan tulokkaaseen on luvattu 70% uutta, ei sen kontrolleihin ole siltikään paljoa koskettu. Ainoa kriittisin ero on, että nyt ristiohjaimella on lähes mahdoton pelata, kiitos tunnottoman Cuben ristiohjaimen. Tämän vuoksi ohjaus täytyykin suorittaa analogisella tatilla. Toinen vaihtoehto on asettaa juokseminen joko A- tai R-nappien alle, analogisella vain käännellessä hahmoa, aivan kuin hahmo olisi jonkinlainen auto. Sarjan veteraaneille hyppy ristiohjaimesta analogiseen on huomattavasti pienempi, kuin eteenpäin juoksemisen kokonaan siirtäminen jonkin napin alle. Mutta mitä olen kuitenkin kaverieni pelaamista seurannut, on kontrollivaihtoehdot vaihdelleet hyvin tasaiseen tahtiin, olivat he joko pelanneet aiempia osia tai ei.
Muutoin ohjaus on kuitenkin säilynyt lähes ennallaan. R:stä tähdätään, A:ta käytetään aktivoimiseen, esineiden nostamiseen ynnä muuhun sellaiseen ja Y:stä taas mennään tavaravalikkoon. Tähtäyksessä L:llä voi vaihtaa kohdetta, suuntaohjaimella tähtäyksen suuntaa ja A:lla vetää liipasimesta. Tähdätessä ylös tai alas ei edelleenkään voi säätää portaattomasti korkeutta, vaan kulmia on kolme erilaista; ylöspäin, keskelle ja alaspäin. Erityisesti tämä kohta olisi kaivannut uudistusta, sillä nyt jos haluat esim. pumppuhaulikolla räjäyttää zombin pään, täytyy sinun odottaa että se on lähes kaulavaltimoetäisyydellä. Etkä edes aina silloinkaan onnistu.
Pari positiivista uudistusta pelattavuuteen on kuitenkin tullut. Ensimmäisenä on 180 asteen käännös, jota ei alkuperäisversiosta löytynyt, vaikkakin jatko-osissa tämä oli. Cuben RE:ssä se on kuitenkin nerokkaasti sijoitettu C-tatin alle, josta sitä on hyvin nopea käyttää. Ei ole väliä mihin suuntaan C:tä osoitat, kunhan vain "tönäiset" sitä, niin hahmo kääntyy ympäri. Toinen asia on puolustusesineet. Sekä Chrisillä että Jillillä on tikareita, jotka voit tökätä viholliseen, paeten samalla sen mahdolliselta puremiselta. Jillillä taas on toisena puolustusesineenä oma henkilökohtainen sähkötainnutin, joka tarvitsee paristoja toimiakseen. Yksi käyttökerta vie yhden kokonaisen pariston. Chris taas turvautuu käsikranaattiin, ahtamalla sen vihollisen suuhun. Tämän oraalisen tunkeutumisen jälkeen vihollista ampumalla voit räjäyttää sen pään tuusan nuuskaksi.
Maaginen 70%
Uusia vihollisia pelissä on pari. Yksi niistä on zombien uusi muoto. Tällä kertaa jos et ammu zombin päätä tai polta sitä kauttaaltaan, se herää tietyn ajan kuluttua uudestaan, entistä nopeampana, kestävämpänä ja tappavampana. Zombit muuttavat muotoaan Crimsom Headeiksi - pitkillä kynsillä varustetuiksi tappokoneiksi. Ennen kuin kohtaat ensimmäisen Crimsom Headin, varoitettakoon kuitenkin potentiaalisesta sydäninfarktista, ihan vain siinä pelossa että CubeFINin kävijämäärät kokevat yllättävän kadon.
Yksi uutuusvihollinen on taas ihan kunnon välivastus. Sen enempää spoilaamatta sanottakoon, että sille on varattu aivan oma tarinansa, jota puidaan RE:ssä muiden arvoitusten ohella. Tämän tarinan lisäksi pelissä on myös selitetty aiemmin arvoituksiksi jääneitä asioita tarkemmin. Muun muassa nyt pelaajalle kerrotaan, minkä ihmeen takia kartanossa ylipäätänsä on kaiken maailman ansoja, piilotettuja lukkomekanismeja ynnä muuta härpäkkää. Sen ohella myös useita muita epäloogisuuksia on korjattu - vaikka edelleenkään erikoiskoulutetut S.T.A.R.S. -jäsenet eivät osaa uida, potkia ovia sisään tai suoriutua monista muistakaan niille kuuluvista tehtävistä. Onneksi peliin on löydetty semmoiset tumpelot, että peliaikaa on saatu mukavasti pitkitettyä. Kukapa ei rahoilleen vastinetta haluaisi?
Myös olennainen osa Resident Evilejä, puzzlet, ovat kokeneet uudistuksen. Osa on kokonaan uusia, osa vanhoista sovellettuja uutuuksia ja osa on säilynyt muuttumattomana sen koommin alkuperäisversiosta. Puzzlet tulevat myös välillä vastaan eri aikaan ja eri paikassa, RE:n edetessä jonkun verran edeltäjästään poiketen.
Sohvaperunan taivas
Graafisesti peli on kokenut täydellisen muutoksen. Vaikkakin edelleen nojaudutaan esirenderoituihin taustoihin, on niitä muutettu mielettömästi. Nyt huoneet ja käytävät eivät ole vain tylsiä "seinä, seinä, seinä, katto, lattia ja pari tuolia" -tyyppisiä ilmestymiä, vaan katosta tippuu väljähtyneitä vesipisaroita, seinät ovat homeessa ja lattialaudat ovat halkeilleet. Ja kaiken huipuksi tämä kaikki on animoitua. Myös hahmojen varjot heijastuvat realistisesti ympäri huoneita - tulkoot valo sitten takasta tai kattolampusta. Kaiken kaikkiaan esirenderoidut taustat mahdollistavat sen mitä 3D-grafiikka ei tänä päivänä vielä pysty - lähes valokuvatarkan, silmiä hivelevän visuaalisen puolen. Kun hahmot ja viholliset vielä koostuvat lukuisista polygoneista, kuvanpäivityksen sen enempää pätkimättä ja latausaikojen ollessa olemattomia, ei voi muuta kuin hattua nostaa Capcomille.
Myös äänipuolta on hiottu entisestään. Musiikkia osataan käyttää tehokeinona pelotuksessa pelaajaa säikäyttämällä, tai käytettäessä varoittavana tekijänä tulevasta hämärästä kohdasta. Zombien ääniäkin on lisäilty mukavasti, joidenkin kuulostaessa aggressiivisilta pedoilta siinä missä muiden örinä kertoo armottomasta nälästä. Edelleen kuitenkin zombit kuulostavat aivan kuin ne kävelisivät jatkuvasti sammakoiden päältä, mutta mitäpä mätääntyneiltä jalkapohjilta odottaa voisikaan.
Alkuperäisversiotakin vainonnut masentavan huono ääninäyttely vaivaa myös uusintaversiota. Vaikkakin uudet ääninäyttelijät ovat ainakin edellisiä useammalla puhekurssilla käyneet, ei kyseessä silti ole mikään puhdas suoritus. Puheiden välissä tulee ihmeellisiä taukoja ja sanojen painotukset eivät aina vastaa jo valmiiksi huteraa dialogia. Onneksi aina voi todeta, että onhan sitä huonompiakin nähty. Eikä RE:n ääninäyttely edes huonoa ole, mutta alle keskitasoa silti. Tämäkään pieni takapakki ei haittaa muutoin mahtavaa pelikokemusta.
Yksi muiden joukossa
Resident Evilin uudelleenpeluuarvo on vertaistaan hakeva. Sen jaksaa pelata läpi kerta toisensa jälkeen, uusia loppukuvia ja bonusesineitä tavoitellen. Ensimmäisellä kerralla tunteja vierähtää pelaajasta riippuen noin 8-12 kappaletta, huolimatta siitä oletko aiempaa versiota pelannut. Jo toisella pelikerralla tunteja pitäisi kulua alle kuusi. Tietysti jos miellyt Hard-vaikeustasoon, voi aikaa vierähtää pidempikin tovi. Joka tapauksessa pelattavaa riittää. Resident Evil on myös sivustakatsojalle mieluisa. Toisen pelaamista jaksaa helposti seurata alusta loppuun saakka, sillä peli ei tavoita huippuaan pelillisellä kokemuksellaan, vaan sen yleisellä tunnelmallaan.
Jos pidit alkuperäisestä RE:stä tai sen jatko-osista, tulet ehdottomasti rakastamaan uusintaversiotakin. Kyseessähän on loppujen lopuksi sarjan paras osa, jonka mitään osa-aluetta ei ole huononnettu, mutta lukuisia on parannettu. Jos taas et ole ikinä ollut järin kiinnostunut Resident Evil -sarjasta, tulet tuskin tästäkään pitämään. Mitään uutta ja mullistavaahan se ei sarjassaan tuo, vaan se on vain yksi Resident Evil muiden joukossa, joka on sattunut eksymään muita tyyriinpään kosmetiikkasalonkiin. Jos et taas koskaan ole syystä tai toisesta sarjaan törmännyt, täten nimitän velvollisuudeksesi hankkia jostain käsiisi GameCuben uusin Resident Evil ja antaa sille muutama tunti aikaa saada sinut koukkuunsa.
