Monitoimimies miekan varressa
Aidolla amerikkalaisella viihteellä, vapaapainilla, kannuksensa hankkinut Dwayne "The Rock" Johnson on viime aikoina lyönyt itseään läpi myös elokuvanäyttelijänä useiden tähdittämiensä toimintarainojen ansiosta. Miehen uusin irvileukamaisia heittoja ja tiukkaa toimintaa sisältänyt The Scorpion King -elokuva ei kauaa saanut levätä laakereillaan ennen kuin itselleen kyseenalaisen maineen enemmän tai vähemmän onnistuneilla tuoreilla Crash Bandicoot- ja Spyro the Dragon -peleillä luonut Universal Interactive nappasi leffan videopelioikeudet itselleen. Muinaisen Egyptin verikekkerit kääntyivät nopeaan tahtiin PlayStation 2:lle ja GameCubelle, mutta rahastus ei suinkaan loppunut tähän. Käsikonsolimarkkinoiden kasvaessa hiljalleen pelintekijöille vastuttamattomaksi rahasammoksi yhä useampi valmistaja haluaa käyttää tätä rahan painamiseen oikeudet antavaa markkina-aluetta häikäilemättömästi hyväkseen. Kotikonsoleilla pahasti sekä laadullisesti että taloudellisesti flopannut The Sword of Osiris yllättää miniatyyrimaisessa taskukonsolimaailmassa kuitenkin varsin positiivisesti.
Samannimisen elokuvan juonikuvion mukaisesti maaginen Osiriksen Miekka on löydettävä ja nainen pelastettava. Aivan pelin alkua lukuunottamatta juonipuoli ottaa kuitenkin selvää takapakkia, sillä suurimmaksi osaksi Scorpion Kingin yksinpeli koostuu pelkästä miehekkään sanailun siivittämästä vihollisten tappamisesta. Yksi toisensa jälkeen tasaisena virtana seuraavat tasot eivät tunnu etenevän toisiinsa nähden missään erityisen loppuun asti mietityssä järjestyksessä. Pelaaja vain etenee robottimaisesti kentästä toiseen tuhoten kaiken siellä liikkuvan. Ongelmat ovat ilmeisiä, mutta jostain kumman syystä yksinpelikampanjan jaksaa näistä lapsuksistakin huolimatta mennä kokonaan läpi. Johtuuko tämä sitten allekirjoittaneen entisten kunnon sivuttainrullaavien toimintamättöjen ihailusta, vai The Rockin trimmatuista rintalihaksista, on sitten kokonaan toinen juttu.
Vanhoja sivuttain rullaavia toimintapeliklassikoita mukailevissa tasoissa pelaajan eteen heitetään mitä moninaisempaa mönkijää. Turbaanipäiset miekanheiluttajat, kavalat käärmeet, käärinliinoja kantelevat muumiot ja muut otukset tulevat tutuksi päähahmona häärivän Mathayuksen pyöriessä ympäri muinaista Egyptiä. Muutamalla teräaseen sivalluksella tipahtavat normaaliviholliset saavat luonnollisesti seurakseen myös hieman kestävämpiä väliloppuvastuksia, joiden pieksemiseen pitää käyttää hieman normaalia enemmän aikaa ja vaivaa. Valtavan vihollisvirran vyöryessä päälle pelaajan tehtäväksi jää vain huitoa käytössä olevaa muinaista miekkaa kysymysten esittämisen jäädessä myöhemmäksi huolenaiheeksi.
Syvällisyyttä, kiitos
Sankari itsessään omaa lukuisia eri taitoja, jotka on lisätty mukaan syventämään muuten niin kovin peruskaavalla etenevää seikkailua. Pelin alussa käytettävissä olevaa kahta miekkatyyppiä voi parannella tasoihin ripotelluilla voimapalleroilla. Ne lisäävät monitoimiteräaseiden käyttömahdollisuuksia mahdollistamalla esimerkiksi aina hyödyllisillä tulipalloilla leikkimisen. Castlevania-sarjasta suoraan kopioidun blokkauspyörähdyksen avulla pelaaja pystyy myös pysäyttämään tiettyjen vihollisten hyökkäyksiä. Täystuhon sinfonia on täydellinen, kunhan käytännön kokemuksien kautta opeteltavat kontrollit iskostuvat suoraan sankarimme selkäytimeen. Sen jälkeen vastaan tallustelevilla tekoälyttömillä vihulaisilla ei paljon sanomista enää ole.
Seikkailun aikana koettavat tasot ovat suunnittelultaan mukavan onnistuneita ja ne eivät kaikki noudata samaa luolastokävelyä sisältävää peruskaavaa. Taustalla häärivän pääpahiksen kukistamiseen vaaditaan normaalin käytäväjumpan lisäksi mm. nousevan veden ja katosta laskeutuvien piikkien välttelyä. Pitkiä käytäviä tutkittaessa yksinäisyys ei pääse yllättämään, sillä loppumattomana virtana vastaan astelevien kloonivihulaisten kurmottamisessa riittää tekemistä yllin kyllin. Näin ollen tasot muodostuvat toiminnantäytteisiksi kokemuksiksi, jossa miehekästä tappamista on aina tarjolla lähes jatkuvalla syötöllä. Murhahampaan kolottaessa katakombikävelyä ei tarvitse kauaa harrastaa ennen kuin pahaa-aavistamaton vihollisparka kävelee tekoälyttömyydessään suoraan tappavan teräaseen verentahrimaan kärkeen. Maskuliinista yleistunnelmaa ei yritetä peitellä, vaan kentissä alati käynnissä oleva metsästyskausi nostaa väkisinkin sadistisen hymyn pelaajan naamataululle.
Valittamisen aihetta löytyy koodipohjaisesta tallennussysteemistä, joka aiheuttaa valitettavasti lähinnä harmaita hiuksia. Perusmuistiin tilanteen pääsee pelastamaan vain jokaisen vihreämmille metsästysmaille lähetetyn loppuvastuksen jälkeen. Tämä on harmillista, sillä kunnollinen pelitilannetallennus olisi todella ollut tässä tittelissä paikallaan. Lisäksi vaihtelevan pituiset kentät tekevät pelaajalle lähes mahdottomaksi seuraavan seivausmahdollisuuden päättelemisen. Tämä turhauttaa, kun viimeinenkin lisäenergia tulee tuhlattua juuri ennen tärkeää h-hetkeä. Yksinkertaisen pelattavuuden huomioiden onkin varsin hämmästyttävää, miksi etenemistä ei tallenneta edes jokaisen läpäistyn kentän jälkeen. Tekijät tavallaan pakottavat pelaajan käyttämään aikaa ja vaivaa päästäkseen seuraavalle hengähdystauolle. Tämä ominaisuus pidentää kieltämättä elinkaarta, mutta aiheuttaa samalla ikävää turhautumista. Nintendon piskuinen käsikonsoli onkin helposti koristamassa läheistä seinää, kun eteneminen tyssää kerta toisensa jälkeen loppumattomana jonona vastaan astelevaan aivottomaan vihollismassaan.
Yllättävän hyvä kokonaisuus
Ulkoasultaan Sword of the Osiris ei missään nimessä ole niin hyvää tasoa, kuin mitä Game Boy Advancelta nykypäivänä voi odottaa. Pikselimössövastustajat ympäristöineen ovat lähinnä huvittavan näköisiä, eikä muilta visuaalisilta osa-alueiltakaan ole tiedossa herkkua silmille. Jotkut alueet ovat suhteellisen yksityiskohtaisia, mutta mitään peruskaavasta poikkeavaa peli ei missään vaiheessa pysty tarjoamaan. Silloin tällöin hahmojen animointi pettää myös pahasti. Esimerkiksi miekkaa heilutellessa väliin jää joskus liike tai pari. Tämä aiheuttaa valitettavasti lähinnä tahatonta komiikkaa, joka tuskin oli tekijöiden päällimmäisenä tarkoituksena tämän vakavasti otettavan toimintapläjäyksen ollessa vielä suunnittelupöydällä.
Auraalinen anti on onneksi astetta parempaa jälkeä. Musiikki säestää hyvin jatkuvan toiminnallista yleistunnelmaa ja ääniefektit tekevät niinikään oman osansa uskottavan elokuvamaisen meiningin säilyttämiseksi. Mainio soundtrack nostaa pelin kokonaisarvoa melkoisesti ja ajoittain äänipuoli kilpailee tasaväkisesti jopa kotikonsoliversioiden kanssa ainakin, mitä tempoon tai onnistuneeseen rytmitykseen tulee. Taustalla soiva pimputus muuttuu aina käynnissä olevan tilanteen mukaisesti. Juonta selvittävissä lyhyissä osioissa musiikkipuoli on oudon uhkaavaa. Samaa kaavaa toteuttavat myös lukuisat taisteluosuudet, jotka saavat kerralla uutta puhtia mainion äänimaailman ansiosta. Tunnelma on katossa, kun viimeinenkin loppuvastus kukistuu dramaattisen taustasävellyksen siivittämänä The Rockin ylvään figuurin seisoessa muun maailman yläpuolella.
Vaikka Dwaynen itsensä näyttelijänlahjoista voi olla montaa mieltä, niin The Scorpion King yllättää pelinä positiivisesti. Umpisurkeiden kotikonsoliversioiden jälkeen on mukava huomata, että Game Boy Advancella tähän ikävään sudenkuoppaan ei langeta. Sensijaan tarjolla on tuttua peruskaavaa toteuttava toimintaseikkailu, jossa mainio äänimaailma ja toimiva pelattavuus muodostavat kiistatatta onnistuneen symbioosin. Graafisesti peli ei ole suurta herkkua silmille, eikä omaperäisyyttäkään ole mukaan liiemmin mahtunut, mutta vanhoihin kunnon hack 'n slash -mäiskintöihin edelleen mieltyneet löytävät The Sword of Osiriksesta yllättävän paljon sisältöä. Lisenssiä on käytetty mainiosti, ja lopputuloksena on syntynyt keskinkertaista parempi teurastuseepos. Ehkäpä mahdollinen jatko-osa pystyy korjaamaan tämän tittelin puutteet. Sitä odotellessa Scorpion King maistuu oivana toimintavälipalana parempia julkaisuja odotellessa.
