Zack & Wiki: Quest for Barbaros' Treasure

Kun Zack & Wiki: Quest for Barbaros' Treasure tuotiin ensimmäistä kertaa julkisuuteen, monet ihmettelivät tuotoksen syvintä olemusta. Tuolloin Project Treasure Island Z:na tunnettu outolintu muistutti lähinnä perinteisiä point-and-click-seikkailuja, ja ehdittiinpä sitä verrata jopa legendaarisiin Monkey Islandeihin sekä Sierran seikkailupeleihin. Seuraa siis unelmien romutusta: Monkey Islandeilta on lainattu vain merirosvoteema ja Sierralta äkkikuolemat, mutta ei tämä seikkailua ole vaan puhtaasti pirullista puzzlettelua.

Metkat merten kauhut

Tarinantapaisessa seurataan aloittelevan pikkupiraatin Zackin sekä kultaisen, soittokelloksi muuntautuvan lentävän apinan Wikin toilailuja. Tässä vaiheessa nopeimmat arvasivat oikein, eli peli on tosiaankin japanilaista alkuperää. Piristävää outoutta tulee vastaan siellä täällä, ja japanilaiseen pirteänsöpöön tyyliin osuvasti Zack on merirosvojen kilteimmästä päästä. Arven sijasta pojun poskea koristaa laastari, eikä kädessä heilu rommipullo vaan suklaapatukka. Wikin kimeä ääni taas on kaukana karskista, eikä alati iloinen hymyveikkokaan ole varsinaisesti kauhua herättävä ilmestys – ellei ylipirteä japanisöpöily satu olemaan jollekulle se kamalin asia, mitä maa kamarallaan kantaa.

Pääjuoni alkaa, kun kaksikko löytää vahingossa muinaisen merirosvokapteeni Barbaroksen noidutun kultaisen kallon. Kippari lupailee löytäjilleen mainetta ja mammonaa, kunhan nämä vain saavat kasattua osiksi pilkotun ryökäleen takaisin kokoon. Kunnon piraattihan ei moista tilaisuutta ohita, joten seuraavaksi jahdataankin luukasan loppuja osia kultaharkonkuvat silmissä kiiluen.

Barbaroksen palaset on kätketty kultaisiin arkkuihin, mutta varsinaisesta aarteenetsinnästä ei ole kyse. Arkkujen paikat ovat hyvin selvillä, mutta aarteita on suojelemassa jos jonkinlaista ansaa ja otusta. Seikkailu onkin jaettu yksittäisiin kenttiin lähinnä aarrearkkujen mukaan. Esteille on usein yhteistä piraatinpuolikkaan päivien päättäminen, mikäli tämä sattuu tekemään jonkin kohtalokkaan virheen – Wiki taas lentelee yleensä turvallisen välimatkan päässä.

Niin turhauttavaa, niin koukuttavaa

Pelin katkaiseva mokailu on pulmien ratkomisen huonoin puoli, sillä jo kertaalleen selvitettyjen ongelmien toistaminen on turhauttavaa, varsinkin kun kuolo voi korjata melkeinpä milloin tahansa. Ongelmanratkaisun pyhän kolminaisuuden muodostavat ikävästi yritys, erehdys ja arvailu juuri äkkikuolemien takia. Tappavan  tunaroinnin jälkeen pelin voi kuitenkin palauttaa hetkeen, jolloin kaikki ei ole vielä menetetty.

Zackia ja Wikiä avustaa reissussa kaikkivoipa oraakkeli, joka voi kentistä löytyviä kolikoita vastaan antaa neuvoja ongelmanratkaisussa tai herättää kupsahtaneen sankarin henkiin. Vipuna vaan on se, että oraakkelin apu maksaa kerta kerralta enemmän. Koska kolikoita voi kerätä pelaamalla jo selvitettyjä kenttiä uudelleen ja uudelleen, palveluiden määrää ei ole käytännössä rajoitettu mitenkään, ja tämä vain pitkittää peliä turhaan.

Eteneminen tapahtuu juoksuttamalla parivaljakkoa ja tutkimalla ympäristöjä kapulan osoittimen ja A-napin avulla. Osoitin vaihtaa väriä, kun se osuu johonkin tärkeään, joten aivan satunnaisesti ei paikkoja tarvitse tonkia. Tärkeissä pisteissä päästään usein ratkomaan jotain pulmaa, joka pistää kekseliäisyyden koetukselle. Hyvien hoksottimien lisäksi pulmat vaativat usein myös tarkkaa ajoitusta sekä nopeita refleksejä.

Kenttien selvittämiseen on yleensä vain yksi oikea tapa, mutta asiat on mahdollista tehdä myös väärässä järjestyksessä tai yksinkertaisesti väärin. Peli voi jopa antaa pelaajan edetä hyvinkin pitkälle hukkareissulla ilmoittamatta mitenkään, vaikka jotain oleellista on esimerkiksi jäänyt tekemättä, eikä kenttää voi enää päästä läpi. Aina ei siis ole kyse siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Jos peli siis tuntuu junnaavan paikoillaan, kannattaa joskus aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää erilaista lähestymistapaa.

Kehittäjien mielikuvitus ei ole onneksi loppunut kesken mitä mielenkiintoisimpia puzzleja ideoidessa. Juuri tekemisen vaihtelevuus pitää kiinnostuksen korkealla pitkään. Vaikka jotkin elementit toistuisivatkin, kahta täysin samanlaista pulmaa ei pelissä ole.

Kapulan ravistaminen muuttaa vieressä pörräävän Wikin kelloksi, jonka kilinä taikoo elollisista olennoista yllättäviä arjen apuvälineitä. Tuhatjalkaisesta saadaan saha ja niljakkaasta käärmeestä tarttumakoura, jolla voi ylettyä kaukana oleviin esineisiin. Oleellinen osa ongelmanratkaisua onkin liikkeentunnistuksella käytettävien työkalujen ja laitteiden operointi, joka tuo peliin wariowaremaisen vivahteen.

Heikohkoa heiluttelua

Ennen kojeiden käyttöä näytetään asento, jossa Wii-kapulaa on pidettävä. Näin pelin pitäisi teoriassa tunnistaa suoritettava liike oikein. Valitettavasti tätä ei ole toteutettu aivan WarioWaren tasoisella tarkkuudella. Jotkin toiminnot toimivat kapulalla oikein hyvin, toiset taas kohtalaisesti. Törmäsin jopa erääseen liikkeeseen, joka ei toiminut ollenkaan: pirisevään puhelimeen vastaaminen ei meinannut onnistua millään esitettyä liikettä matkimalla, mutta pieni ranteenheilautus pelin mielestä väärässä asennossa hoiti homman hetkessä kotiin. Oma lukunsa on myös minipeli, jossa Wikikelloa täytyy heilutella taustalla soivan musiikin tahtiin ja vain hitusen väärä tekniikka riittää pilaamaan suorituksen kokonaan.

Zack & Wikin graafinen anti on Wiin tarjonnan parhaasta päästä, eikä hahmoista puutu ilmettä. Animaatiot herättävät seikkailijat hienosti henkiin, ja sarjakuvamainen ulkoasu näyttää kaikin puolin komealta millä vain standardeilla, eikä vain konsolin kaikkien pleikkariporttausten keskellä. Musiikki on omiaan luomaan aarteenmetsästykselle milloin salaperäistä, milloin mahtipontista tunnelmaa, eikä muista äänistäkään voi valittaa. Zack & Wiki on niin kuva- kuin äänipuolella tunnelmallinen paketti.

Kepeästä ulkoasustaan ja tunnelmastaan huolimatta seikkailu herättää suuria tunteita. Pahimmillaan se turhauttaa ja raivostuttaa niin, ettei veri kierrä. Parhaimmillaan se taas riemastuttaa, naurattaa ja viihdyttää mahtavasti. Onneksi oivaltamisen ja onnistumisen riemu on turhautumista voimakkaampi tunne.

Pelistä voi toki pitää, vaikka Yritys ja Erehdys eivät kuuluisikaan ylimpiin ystäviin, mutta äkkikuolemat vaativat välillä hyvin pitkää pinnaa. Seikkailusta löytyy kuitenkin runsaasti erinomaisuutta kompensoimaan ärsyttävyyksiä ja painamaan vaakakupin reilusti plussan puolelle. Mahdolliseen jatko-osaan on tosin syytä korjata typerä lisäelämäjärjestelmä sekä ongelmat liikkeentunnistuksessa. Mikäli hermot vain kestävät koettelua ja ongelmanratkonta maistuu, Zackin ja Wikin puzzleseikkailu on ongelmistaan huolimatta jo nyt sellainen aarre, jota ei pidä ohittaa.