Keskiyön hurjapäät
Kahdesta ensimmäisestä Midtown Madness -kaahailustaan tunnetun Angel
Studiosin, tai nykyiseltä nimeltään Rockstar San Diegon Midnight Club ilmestyi ensimmäistä kertaa peliväen
ihmeteltäväksi Sonyn PlayStation 2:n julkaisun yhteydessä. Laittomaan
katukilpailuun keskittyvä peli ei ollut mikään mestariteos, mutta
ehdottomasti niitä parhaimpia PS2:n julkaisupelejä. Nyttemmin Midnight
Club on saanut jatko-osan, joka ilmestyi PS2:n lisäksi myös Xboxille
ja PC:lle. Vieläkö kisaaminen suurkaupunkien kaduilla huippuunsa viritetyillä
kulkuneuvoilla jaksaa pitää otteessaan, vai viekö virkavalta
kaaharit putkaan häpeämään?
Midnight Club 2 sisältää kolme kaupunkia: Los Angelesin, Pariisin
ja Tokion. Määrä saattaa aluksi tuntua vähäiseltä,
mutta kolmesta kaupungista irtoaa pelattavaa aivan riittävästi, sillä
ne ovat varsin laajoja ja niiden kaduilla pääsee kaahaamaan täysin
vapaasti mukavalla valikoimalla lisensoimattomia neli- ja kaksipyöräisiä
kulkuneuvoja. Aivan yhtä hyvin kaupungit eivät vastaa esikuviaan kuin
Midtown Madness 3:ssa, mutta tärkeimmät maamerkit ja kadut ovat luonnollisesti
mukana. Hieman lisävaihtelua tuovat eri sääolosuhteet, jotka
kuitenkin rajoittuvat tiet liukastavaan sateeseen ja näkyvyyttä haittaavaan
sumuun. Kuten pelin nimikin kertoo, kisat ajetaan silloin kun kaikki tavalliset
ihmiset ovat kiltisti pötköllään. Käytännössä
tämä tarkoittaa sitä, että baanalle pääsee vain
yöllä, myöhään illalla tai varhain aamulla.
Midnight Club 2:n sydän, uramoodi, alkaa katukisailun keltanokkana LA:sta,
josta matka käy Pariisiin ja lopulta Tokioon. Uramoodin peruskaava on ”etsi
kilpakumppani, haasta hänet ja aja muutama kilpailu”. Kisoja voittamalla
pelaaja saa käyttöönsä parempia menopelejä. Kun kaupungin
kovimmat kaaharit on voitettu, vastaan tulee loppuvastuksen kaltainen kovanaama,
joka on voitettava, mikäli mielii seuraavaan kaupunkiin. Tämä
on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tekoälykuskit pistävät
tosissaan hanttiin. Kisoja saa yrittää uudelleen yleensä lukuisia
kertoja ennen kuin löytää nopeimmat reitit väliaikapisteille,
eikä päädy kolaroimaan lainkuuliaisten veronmaksajien kanssa.
Teeman huomioiden on hieman sääli, että Midnight Club 2 ei sisällä
kovin suuria takaa-ajokohtauksia. Poliisihelikopteri saattaa seurata valokeilan
avulla kaahailijoiden autoja, sinivuokot voivat kehitellä tiesulkuja ja
saattaapa pari hassua poliisiautoakin eksyä hetkeksi peräpeiliin kiusaamaan.
Mutta se ei tunnelmaltaan vastaa sitä, kun olisi oikeasti valtava poliisipartio
puskurissa kiinni LA:n High Waylla muun liikenteen seassa puikkelehtiessa. Toki
se saattaisi sotkea muutenkin aivan riittävän haastavia kisoja, mutta
henkilökohtaisesti jäin vähän kaipaamaan Driver-pelien tarjoamaa
fiilistä.
Uran tueksi
Muut pelimuodot toimivat uramoodin kylkiäisenä, sillä niissä
voi käyttää vain niitä kaupunkeja, kisoja ja autoja, joita
uramoodissa on pelattu. Valikoimaan kuuluu vapaata kruisailua, ennalta määrätyillä
radoilla kaahailua ja uramoodin Checkpoint-kisojen kertailua. Yksi pelin hauskimmista
ominaisuuksista on omien ratojen luominen. Se onnistuu kätevästi erittäin
helppokäyttöisellä rataeditorilla, jossa voi asettaa lähdön,
maalin ja niiden väliset mahdolliset väliaikapisteet kaupunkia kuvaavalle
kartalle. Valitettavasti pisteitä ei voi asettaa aivan minne vain, vaan
kartalla on esiasetettuja pisteitä, joita aktivoimalla rata muodostetaan.
Onneksi pisteiden määrä on suuri, joten rataeditorin parissa
saa hyvinkin monenlaisia ratoja aikaiseksi.
Moninpelaajille Midnight Club 2 tarjoaa tukun moninpelimuotoja aina kruisailusta
Checkpoint-kisoihin ja lipunryöstöön. Lisäksi mukana on
lipunryöstön eräänlainen muunnelma, Detonate, jossa kilpailijoiden
tehtävänä on etsiä pommi ja kuskata se määrättyyn
paikkaan ansaitakseen pisteitä. Lipunryöstössä ja Detonatessa
kuljetettavan esineen saa kaapattua itselleen törmäämällä
sitä kuskaavaan autoon. Moninpelissä on mukana myös lukuisia
enemmän tai vähemmän miellyttäviä Power-Uppeja, joilla
voi kiusata vastustajia tai parantaa omaa suoritusta. Moninpeliä pääsee
harrastamaan joko samalla koneella maksimissaan neljän pelaajan kesken
tai Xbox Livessä 11 muun kaaharin kanssa. Live-tuki toimii melko hyvin,
eikä häiritsevää lagia esiinny pahemmin edes hieman hitaammilla
servereillä. Mielenkiintoisena ominaisuutena Livessä pääsee
tahkoamaan muiden tekemiä ratoja, joten vaihtelua ainakin pitäisi
olla riittävästi. Moninpelistä kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin
huomata, että saadakseen parhaimmat menopelit ja kaikki kaupungit käyttöönsä,
uramoodi on ensin läpäistävä.
Hulluja liikkeitä, tajuttomia nopeuksia
Pelattavuudeltaan Midnight Club 2 on rehdisti arcademainen. Autot ja moottoripyörät
kääntyvät hämmentävän tehokkaasti, näyttävät
sladit ovat oleellinen osa peliä ja kolarit eivät edes yritä
vastata todellisuutta. Vahinkomallinnus on olemassa, mutta sen vaikutukset autoon
ovat pääosin kosmeettisia. Riittävästi osumaa otettuaan
auto kyllä simahtaa, mutta muutaman sekunnin odottelun jälkeen se
on taas kuin uusi. Realistista? Ei. Hauskuuden kannata hyvä ratkaisu? Kyllä.
Tämän lisäksi auton kanssa on mahdollista kikkailla monella eri
tavalla. Esimerkiksi ilmalennon aikana pelaaja voi kontrolloida vaivatta auton
asentoa ilmassa, lisävauhtia saa turbosta ja kovassa ruuhkassa kärryn
voi heittää kahdelle pyörälle, jotta ahtaimmistakin paikoista
selvitään ehjinä. Menestymisen kannalta onkin oleellista oppia
hyödyntämään menopelien kaikkia ominaisuuksia. Kontrolleista
tämä ei ainakaan jää kiinni, sillä Midnight Club 2
on sovitettu rautaisella ammattitaidolla Xboxin ohjaimelle.
Graafisesti Midnight Club 2 ei ollut edes PlayStation 2:lla erityisen näyttävä
peli. Xbox-versio on kokenut selvän kasvojenkohotuksen, mutta se rajoittuu
pääasiassa tarkempiin tekstuureihin ja parempiin partikkeliefekteihin.
Polygoneja sen sijaan on käytetty suhteellisen säästeliäästi,
sillä kaupungit tuntuvat hivenen turhan palikkamaisilta eivätkä
autotkaan, vaikka ne heijastavat realistisesti ympäristöään,
ole mitään järisyttävän hienoja. Jos grafiikasta jotain
hyvää etsii, maininnan ansaitsevat ehdottomasti vakaa 60 ruudun ruudunpäivitys,
hyvä vauhdintunne ja vakuuttava piirtoetäisyys.
Äänipuolella ei valitettavasti mitään hurraa-huutoja pääse
esittämään. Autojen ja muun liikenteen äänet ovat sitä
harmaata massaa, eli ei mitään erityisesti mieleenpainuvaa tavaraa,
ja uramoodia eteenpäin kuljettavien välivideoiden ääninäyttely
on suorastaan naurettavaa. Yllättäen Rockstar petti suuret odotukset
myös musiikkipuolella, sillä pelin rajoittuneesta soittolistasta ei
löytynyt ainakaan allekirjoittaneelle mitään kovin mukavaa kuunneltavaa.
Grand Theft Autojen hyvän musiikkitarjonnan ohella MC2:n musiikkiosasto
on vain halpa sivutuote. Kaiken kukkuraksi Xbox-versiosta on unohtunut mahdollisuus
soittaa omia lempibiisejä kiintolevyltä. Ei hyvä, ei.
Vaikeuksien kautta voittoon
Midnight Club 2 on kokonaisuudessaan hyvä kaahailupeli, jos teema vähääkään
kiinnostaa. Ajaminen on yksinkertaista ja hauskaa, Live-tuki toimii hyvin, rataeditorilla
voi luoda vaivatta omia ratoja ja kaupunkialueet ovat riittävän laajoja.
Tekoäly on kuitenkin ruuvattu sen verran tiukaksi, että ei pidä
yllättyä, jos löytää itsensä kiroamasta hävittyään
kisan viimeisessä mutkassa ties monennettako kertaa. Joskus myös saattaa
tuntua, että kisassa menestyminen on enemmänkin tuurista kuin taidosta
kiinni, sillä matka voi keskeytyä kulman takaa täysin odottamattomasti
esiin sukeltavan rekan kylkeen. Toisaalta jos haasteellisuuteen osaa suhtautua
positiivisesti ja opettelee ajokkien ominaisuudet hyvin, tarjoaa MC2 hämärää
kaahailuviihdettä suurkaupunkien sydämessä melko pitkäksi
aikaa. Pelkästään Live-moninpeliä varten Microsoftin Midtown
Madness 3 on kuitenkin parempi valinta, koska siinä pääsee suoraan
asiaan ilman uramoodin läpi koluamista.
