Electronic Arts on valitettavan tunnettu muutamista urheilupeleistään, joissa realismi ja pelattavuus eivät lyö kättä edes yksikätisen aplodeeraajan tahtiin. EA:n siipien suojassa toimiva kehitystiimi BIG tekee asiat juuri päinvastoin, eli panostaen suoraan pelattavuuteen ja pelifiilikseen, dumpaten realismihakuisuuden kolmella kierteellä kerien lähimpään kierrätysastiaan. SSX-snoukkapelisarja on erinomainen esimerkki tämän tyylisestä lähestymistavasta.
Parin vuoden takainen NBA Street oli korispelipuolella niinikään samaa kaavaa noudattava piristävä poikkeus, jääden kuitenkin suhteellisen vähälle huomiolle kovan tarjonnan ja pelillisten hioamattamuuksia vuoksi. "Uutta palloa sukkaan" tuumasi BIG ja väänsi tämän kesän korville NBA Street Vol.2 -pelin, joka korjaakin oikein urakalla ensimmäistä osaa ja tekee pallottelusta aidosti hauskempaa.
Näin futaa katukoris
Koska kyseessä on kaduilla pelattava, aidon sisäkoripallopelin kevyempi versio, lienee pieni evästys untuvikoille paikallaan siitä, kuinka homma pelialueella etenee: Pelit pelataan 3 vs 3-periaatteella 21 pisteeseen ja voittomarginaalin on oltava vähintään kaksi pistettä. Pelit pelataan alkuheiton jälkeen loppuun asti ilman jaksotaukoja. Mitään rangaistuksia varoitusten tai vapaaheittojen muodossa ei jaella, edes sivurajoja ei tunneta, vaan pelaajat kirmailevat pelialueen päästä päähän kirjaimellisesti katujen lakien mukaisesti: tuupataan ja tyrkitään jos sopivasti kohdalle sattuu. Pisteitä katukoriksessa irtoaa perinteisen koriksen kolmen pisteen viivan sisältä heitettynä yksi ja kauempaa munkkikahvien kera kaksi. Säännöt ovat simppelit ja painovoima hoitaa loput.
EA-sporttipelien isona bonuksena ovat lisenssioikeudet, jotka löytyvät myös NBA Street Vol.2:sta. Lisenssi, joka kattaa kaikki NBA-joukkueet, yli 150 NBA-pelaajaa, sekä koko joukon vuosikymmenten takaisia koripallolegendoja, on varmasti mannaa lajin HC-faneillekin. Rostereista kun löytyvät kaikki tunnetut pallotaiturit aina Magic Johnsonista ja Michael Jordanista Shaq O' Nealiin ja Kobe Bryantiin.
Pelipaikoista mainittakoon mm. Seattlen Greenlake sekä New Yorkin Rucker Park, jotka eivät tavalliselle tiitiäiselle ymmärrettävästi kerro paljoakaan, mutta lisäävät kummasti peli-iloa ja autenttisuutta tietämällä kaikkien pelikenttien olevan mallinnettuja oikeista ympäristöistään. Pelitiloissa löytyy leveyttä ja syvyyttä, vaikkei näitä ole kuin kolme + Street School-moodi, jossa opetellaan laittamaan tennarit oikeinpäin jalkaan ja upottamaan palloa koriin moninaisin tavoin. Yksittäinen ottelu, NBA Challenge ja Be a Legend ovat nämä kolme pelitilaa, joista ensimmäinen lienee kaikille tuttu, mutta kahta jälkimmäistä on hyvä tutkailla hieman tarkemmin:
NBA Challenge on turnausmuotoinen pelitila, jossa pelataan useaan eri lohkoon jaettuja korisjoukkueita vastaan. Yhdessä lohkossa on kuusi joukkuetta, ja kepittämällä kaikkien lohkojen joukkueet, saa vastaansa rankimman pallottelutiimin, "Legenda"-koristiimin ja samalla pelataan turnauksen voitosta. Be a Legend -moodissa taasen pelaaja valitsee, tai halutessaan luo itselleen "kapteenin" runsaiden optioiden kautta ja valitsee tämän ympärille kaksi valmista hahmoa.
Tällä kokoonpanolla tahkotaan useita erilaisia haastekisoja ja turnauksia, joissa menestyminen palkitaan kehityspisteillä. Kehityspisteet mahdollistavat omien palloilijasankareiden/sankarittareiden(kyllä, lady-puolisiakin löytyy) taitojen parantamisen ja mm. erilaisten peliasujen, kenttien, uusien liikkeiden sekä muiden bonuksien hankkimisen. Menestyminen mahdollistaa myös parempien pelaajien hankkimisen omaan joukkueeseen. Jopa voitetun vastustajatiimin riveistä voi kaapata silmää miellyttävän tennaritaiturin. Vaikeustaso ja vastus nousee mitä pidemmälle pelitilassa etenee ja viimeisessä huippuottelussa sitten kokeneemmankin sohvadonkkarin veri lopullisesti punnitaan. Be a Legend-pelitila vie totaalisesti mukanaan kun sen kerran aloittaa. Hyvää työtä, BIG.
Laitetaanko normaali kotiinkuljetus vai suoraan pussiin?
Korien tekeminen on tietysti pelin ydin ja suuri visio, mutta miltei yhtä suuressa arvossa on "temppupisteiden" kerääminen. Pelaajaa nimittäin palkitaan komeista pallonkäsittelykombinaatioista pisteillä, jotka kasvattavat ruudun yläreunassa olevaa Gamebreaker-mittaria. Mittarin täyttyessä pelaajan joukkue siirtyy koko ruudun visuaalisen ilmeen muuttavaan Gamebreaker-tilaan, jossa tehdystä korista saa normaalin yhden tai kaksi pistettä, mutta lisäksi ropisee runsaasti lisää temppupisteitä omalle joukkueelle ja samalla vastustajan pistesaldo laskee yhdellä.
Ja erilaisten liikekombinaatioiden suorittaminen todella kannattaa. Esim. harhauttamalla vastustaja, temppuilemalla pallon kanssa, kahvittamalla toinenkin vastustaja sekä tekemällä loppuun vielä komean korin, palkitaan pelaajaa kymmenkertaisesti verrattuna tavalliseen donkkiin. Todellinen kikkailija voi saavuttaa jopa toisen tason Gamebreakerin, joka sitten tekeekin todellista tuhoa vastustajalle: sen lisäksi että onnistunut kakkostason Gamebreaker-kori on pitelemätön puolustavalle joukkueelle, se imaisee tuplapisteet vastustajalta! Systeemi on erittäin toimiva ja kannustaa elämääkin suurempiin korisuorituksiin.
Pelattavuudessa ei löydy juuri napinan aihetta. Aloittelija oppii erilaiset liikkeet ja yhdistelmät muutamien pelisessioiden jälkeen ja kiitos napakoiden kontrollien ja ohjeistusten, niiden suorittaminen on vaivatonta. Pelibalanssi kokonaisuudessaan on vahvasti hyökkäyspainotteinen, mutta oikein ajoitetut blokkaukset ja pallonriistot kääntävät peliä yllätykselliseen suuntaan ja juuri pelin arvaamattomuus ja monipuolisuus antavat pelaamiseen oivaa lisämaustetta. Useassa muussa pelissä akilleen kantapää eli teköäly antaa suhteellisen väkevää vastusta kautta linjan, joskin kokenut pelaaja pääsee bittiaivoilla varustetun pomputtelijan aaltopituudelle ennen pitkää, ja tämän jälkeen kyse on enemmän omaan peliin keskittymisestä, kuin tekoälyvastustajan taitotasosta.
Jammaillaan kun ei tavata
Animaatiopuoli yhdessä pelimekaniikan kanssa on viimeisen päälle kieli poskessa mietitty, ja tästä pitää nostaa hattua animaattoreille. Peliin on upotettu todella runsaasti tyylikkäästi toteutettuja animaatioliikkeitä ja näistä iso nippu omaa humoristisia sävyjä, joille ei voi kuin hymyillä: Pallon voi napauttaa vastustajan otsan kautta takaisin itselle ja jatkaa hyökkäystä samalla kun vastustaja jää kelaamaan mitä tapahtui. Pallon voi syöttää myös polvella, jalkaterällä tai kantapäällä. Lisäksi perinteisesti kainalon alta tai kohteeseen katsomatta -tyylit onnistuu. Tavallista kuljetusta voi terästää kyynärpäällä tai potkaista pallo jalan sisäsyrjällä selän takaa takaisin itselle. Voit myös hypätä ilmaan ja syöttää pallon molempien jalkojen alta pelitoverille tai riuhtoa palloa raivokkaasti vastustajan naaman edessä ja tehdä ratkaiseva syöttö vasta tämän ollessa täysin ulkona tilanteesta.
Ja jos pallon kanssa ei etene, ei se mitään: pelihahmo alkaa jammailla paikallaan heilutellen lanteita, käsiä ja päätään olemattoman musiikin tahtiin, joko yhteen suuntaan tai jamittamalla rytmikkäästi akselinsa ympäri...just crazy. Koria tehdessä alkaa liikkeiden määrä jo sitten humalluttaa: korin voi tehdä pudottamalla, läimäisemällä, junttaamalla, heijaamalla tai survomalla, käyttäen akrobaattista, harhauttavaa, simppeliä, aggressiivistä tai takaperoista tyyliä. Adjektiivit ja arviopalstan millimetrit loppuvat nopeammin kesken kuin eri korintekotyylit, mutta sanotaan näin: niitä on riittävästi.
Sarjakuvien ylösnousemusta ja audiopuolen hekumaa
Otsikon alkuosasta voisi päätellä että Repe Sorsa tulee ja jallittaa Michael Jordania 10-0, mutta kyseessä on vain referenssi sarjakuvamaisesta otteesta tuoda koripallopelaajat peliruudulle. Tässä onnistutaankin varsin hyvin, sillä huolimatta vahvoista "cartoon"-elementeistä ja piirrostyylivalinnasta, tutut koripallokenttien gurut tunnistetaan ulkonäöstä ja pelityylistä vaivattomasti. Ja vaikkei peli pursuakaan suurta määrää yksityiskohtia Harlemin slummien katuhöyryjä, New Yorkin puiston liikennettä, tai muita pienempiä detaljeja lukuunottamatta, sulautuvat pelaajat autenttisesti mallinnettuun ympäristöönsä erinomaisesti ja kokonaisuus toimii. Ja kun mikään visuaalinen osa-alue ei jätä suuremmin toivomisen varaa, tykittää NBA Street Vol.2 silmänruokaa, ja vieläpä tasaisella 60 ruudun päivitysvauhdilla.
Pelin audiopuoli räjäyttääkin sitten pankkia vähän enemmän. Electronic Arts on pelien äänimaiseman luomisessa onnistunut jo pitkän aikaa erinomaisesti, on genre mikä tahansa. Sama koskee BIG-jaoston pelejä: NBA street Vol.2 tarjoaa ehkä tasapainoisimman äänimaiseman niin tehosteiden, äänityöskentelyn, selostajan, kuin peli- ja valikkomusiikkienkin osalta, mitä on toviin korispeleissä kuultu. Musiikkityyli on erittäin purevaa hip-hop-biittiä tunnettujen lisenssiartistien tehtaasta. Mm. Nelly, Black Sheep, Erick Sermon ja Digable Planets vääntävät sellaista settiä, jotta jos et väkivalloin vastusta genreä, niin score saa niskanikamiin ja jalkataipeisiin liikettä varmasti.
Selostuspuolesta vastaa New Yorkin oma kasvatti, koripalloexpertti ja tiskijukka DJ Cucumber Slice aka Bobbito Garcia. Ja mies hoitaakin selostuksen suvereeniin tyyliin, tarjoten täylaidallisen verbaalista sarjatulta runsasta slangisanastoa käyttäen. Lukuisat vaihtoehtolauseet pitävät huolen myös siitä, ettei peliä taatusti löydä TOP 10-joukosta kun etsitään tylsää tai itseään toistavaa mikkiinjokeltajaa. Pelitehosteet ovat nekin top-notch. Dolby Digital 5.1-ääniraita antaa muhkean ja dynaamisen äänikentän josta hyötyy niin musiikki, kuin peliäänetkin. mm. Donkit uppoavat järeimmillään kuin tuhat tonnia raskasmetallia ja lukuisat ähellykset, läiskeet, tuuppimiset, tennarin kitinät sekä pelaajien välikommentit pitävät äänimaiseman muusta vireystasosta huolen.
Löytyikö sitten täydellinen arcadekoris josta ei heikkouksia löydy? No liki. Mitään suuria napinoita tai pelillisiä puutteita ei pelistä saa repimälläkään irti, mutta listataan muutamia miinuksia, joihin kriittinen pelaaja saattaa ottautua: 1. Jos hip-hop-musiikki ei maistu, niin sen on maistuttava, sillä omia biisejä ei saa kovalevylle. 2. EA:n päätös olla tukematta Xbox Liveä harmittaa eritoten näin toimivan koriskonseptin puolesta. 3. Hienomotoriikka on edelleen vaikea pala koripallopeleille, ja tämä näkyy pelaajahahmon suunnanmuutosten kulmikkuutena pelikentällä. 4. Oman joukkueen tekoälypelaajat eivät ole aina täysin sataprosenttisesti menossa mukana. Numero 5 on jo huomattavasti vaikeampi pala, joten ei pinnistellä enempää.
The King of Streets
NBA Street Vol.2 tekee katukoripallolle kunniaa ja taas yhden sulan arvoisesti BIG-lafkan hattuun. Sen lisäksi että pelin jokainen osa-alue on viimeistelty ja laadukkaasti toteutettu, peli koukuttaa niin "Kobe Bryant"-fanit kuin korispelejä välttelevätkin läiskimään sukkaa toisensa perään. Tämä aspekti nostaa NBA Street Vol.2:n pelillistä arvostusta myös genrensä ulkopuolella ja muistuttaa kyynistä nykypelaajaa siitä, että vielä osataan tehdä aidosti hauskojakin pelejä.
Motion capture-liikkeitä on kasattu hirmuinen nippu peliin ja ei liene liioiteltua sanoa, että vastaavaa määrää yhtä monipuolisesti ja kekseliäästi toteutettuja liikkeitä ei olla nähty yhdessäkään korispelissä. Ja kun pelattavuudesta tai audiovisiaalisesta annista ei ole juuri poikkipuolista sanaa, pelille kannattaa antaa audienssi. Yksinpeliin puutuessa ei iloa voisi repiä juuri enemmän irti, kuin tarjoamalla ylimääräistä ohjainta kaverille, kääntämällä oma lippalakki nurinpäin päähän ja kiljaisemalla tuimasti kaverin korvakäytävään: "Lets get it on, fukka...let's take it to the streets!
