Olisi mielenkiintoista kuulla James Cameronin (ohjannut mm. Aliens, Terminator 1 & 2 ja Titanic -elokuvat) jälkimietteitä Dark Angel -televisiosarjan taustahahmona. Cameronhan tunnetaan täydellisyyteen pyrkivänä elokuvaohjaajana, jonka loppuun asti tinkimätön ohjaustyyli näkyy valkokankaalla komeina liikkuvina kuvina varsinkin megabudjetin actionelokuvissa.
Tätä taustaa vasten miehen anti Dark Angeliin on vähintäänkin epätasainen. Tästä huolimatta sarjalla oli oma katsojakuntansa sen kahden kauden ajan, jota Dark Angel-sarjaa näytettiin ennen lopullista hyllytystään. Epäonnekkaasti Sierra/Fox Interactive ja Radical Entertainment olivat jo aloittaneet videopelin tekemisen tv-sarjan pohjalta. Peli kuitenkin saatiin valmiiksi ja sen antia saadaankin tässä arviossa ihmetellä.
Sankaritar Max, tiukka supersuttura
Peli noudattaa tv-sarjan päätarinaa, jossa Jessica Alban esittämä nuori tyttö nimeltä Max pakenee yhdentoista muun nuoren lapsen kanssa salaisen sotilasorganisaation kynsistä. Organisaatio oli suunnittelemassa uusia geneettisesti muunneltuja supersotilaita kehityslaboratoriossa, kun tuntemattomien terroristien elektromagneettinen hyökkäys lamauttaa koko maailman sähköjärjestelmät ja nuoret lapset pääsevät pimeyden turvin pakenemaan karmealta kohtalolta.
10 vuotta myöhemmin Max on löytänyt itselleen asuinpaikan suojaiselta kujalta työskennellen päivisin pyörälähettinä ja yrittäen selviytyä sähkömyrskyn jälkeisessä Seattlessa. Max ei ole kuitenkaan kuka tahansa leidi, vaan nuoruusajan sotilaalliset kokeet ovat muuttaneet hänen DNA-ketjuaan. Kissaeläimen DNA:ta on sekoitettu hänen omaansa ja tämä antaa Maxille yliluonnollisen nopeat refleksit, voimat sekä ketteryyden. Max hyväksyy ominaisuutensa, muttei unohda menneisyyttään. Yhdessä salaisesti toimivan journalistiystävänsä Logan Calen kanssa he koettavat löytää muut paenneet, mutta myös pitäytyä kaukana I-Corporation -yhtiöstä, joka haluaa karkurit kiinni jatkaakseen julmaa testiprojektiaan.
Loputtomasti lainaavaa turpareissua
Peli alkaa ensimmäisessä kentässä lupaavasti yöaikaan hämärältä kujalta, josta Maxin pitää päästä korttelin toisessa päässä olevalle vartioidulle turvaportille ja jatkaa tutkimuksiaan sieltä eteenpäin. Porttiin pitää kuitenkin löytää vartijalta avainkortti ja se ei onnistu ilman väkivaltaa. Pelaajalla on tästä eteenpäin kaksi tyyliä etenemiseen: suoraviivainen "läskiä tummumaan"-rymistely tai huomaamaton hiiviskely. Hiipiminen on toteutettu kuin suorana kopiona Metal Gear Solid-pelistä: seinän vierustaa pääsee etenemään, kulman taakse voi kurkistaa ja vihollisjoukkoja pystyy eliminoimaan Solid Snake -tyyliin kuristamalla. Myös aktiviteetti-mittari löytyy ilmoittamaan mahdollisen paljastumisen uhan sekä turvallisuustason pelaajalle.
Hiipimis- ja väijytysominaisuudet perustuvat enemmän suoraan näkohavainnointiin kuin hienostuneisiin Splinter Cell -tyylisiin varjosuojiin. Ensimmäinen napina tulee juuri tämän lainatun stealth-osion toteutuksesta. Valonheittimet ja partioivat I-Corporation-sotilaat pitävät tiettyyn pisteeseen illuusiota yllä pelaajan varpaillaan pitämisestä, mutta todellinen väijytystunnelma kuitenkin puuttuu. Paljastumisesta ei muutamaa kenttää lukuunottamatta seuraa kuin joukkotappelu ilman kohtalokkaita seurauksia. Kun pelaajalle hiipimisen tuottama hyöty on tappelemisen haittoihin ja vaarallisuuteen nähden lähes yhdentekevää, niin ongelmatilanteet hoituvat vaivattomammin suoralla toiminnalla.
Suora toiminta, joka kattaa lähitaistelutilanteet, on tehty helpoksi omaksua. Erilaiset lyönti- ja potkukombot sekä näiden yhdisteleminen on vaivatonta. Tämän lisäksi löytyy voimakkaampia kahden namiskan hyppypotkuja sekä heitto-otteita. Erikoisemmista liikkeistä Max pystyy esim. potkaisemaan Jet Li -tyyliin kaksi vastustajaa yhtäaikaa ja tekemään heti perään lyöntiliikkeen maassa makaavaan vihulaiseen. Taisteluliikkeistä onkin hyötyä, sillä vihollisia saattaa tulla päälle jopa viisi tai kuusi yhtäaikaa. Pienenä taisteluextrana Maxiltä löytyy "Rage"-mittari, jonka täyttyessä hän pystyy suorittamaan yli-inhimmillisen nopeita ja tehokkaita komboliikkeitä - näin siis mainostetaan. Vastustajia saa tästä huolimatta mättää turpaan urakalla, joten Rage-hyökkäyksen todellinen hyöty on kyseenalainen. Mätkintäpuoli kokonaisuudessaan on toimivaa arcade-kurmotusta satunnaisilla hidastusefekteillä mehustettuna, joskaan se ei onnistu tarjoamaan uusia elämyksiä kuluneeseen katutappelugenreen.
Mylly jauhaa ja logiikka loppuu
Hiiviskelystä sekä nujakoinnista päästään pelin todellisiin puutteisiin. Dark Angel ei tarjoa pelillisesti yllämainitun lisäksi juuri mitään muuta. Tehtävät ovat kaikilla pelitasoilla saman kaavan toistoa avainkorttien hauista sekä hiiviskelyistä jatkuviin tappeluihin ja rutiininomaiseen ongelmanratkaisuun saakka. Ongelmanratkaisut ovat lisäksi erittäin simppeleitä. Esim. palotynnyreiden kohdalla ruudun yläosaan ilmestyy pieni sytyttimen kuva kertomaan pelaajalle vinkkiä tynnyreiden räjäyttämisestä uutta väylää varten. Itseääntoistavana puzzlet ovat usein samoja tarjoten palotynnyreitä ja sytytinvinkkejä useaan otteeseen pelin aikana. Kenttäsuunnittelu on armottoman lineaarinen, eikä se ainakaan poista päämäärättömien tehtävien tuomaa tyhjyyden tunnetta pelin edetessä. Ideointi pelissä tiivistyy heikkoihin pääpomoihin ja näiden hyökkäysrutiinien kaavamaisuuteen.
Pelissä on lisäksi muutamia lapsuksia sekä logiikkaongelmia, jotka eivät lisää katu-uskottavuutta: esim. Max pystyy helposti ponnistamaan kaksi metriä korkealla oleviin katostikkaisiin, muttei vyötärölle ylettyvän laatikon päälle; keräämään itselleen aseistusta ja energiapakkauksia, muttei käyttämään niitä pääpomoja vastaan; eikä käyttämään kadulta poimittua taisteluvälinettä kunnolla, tämän hävitessä hetken kuluttua mystisesti näkymättömiin. Radical Entertainmentin kehitystiimiltä on loppunut joko aika, rahat tai usko tehtäväsuunnittelun ja viimeistelyn kohdalla, sillä potentiaalia parempaan olisi taatusti ollut näillä osa-alueilla.
Kameranäkymä on isometrinen, eli näkymä yläviistosta alaspäin pelihahmoon. Tämä antaa martial-arts -akrobatialle sopivasti tilaa ja kamera pysyykin menossa mukana, kunhan pysytään ahtaista paikoista ja seinän vierustoista kaukana. Seinien lähellä panoroidessa kamera sanoo yhteistyösopimuksen irti, eikä vapaasti käännettävä kamerasuuntain liikahda senttiäkään pelaajan antamaan ohjainkomentosuuntaan. Tämä on myrkkyä varsinkin hiipimiselle, sillä näkymää ei saa vapautettua Maxistä enemmän ympäristön tarkkailuun. Onneksi peliin saa first person-näkymän, joka tosin on tarkoitettu Maxin sähköiselle tainnutusaseelle...kätevä temppu kyllä ongelmaan, mutta joka saa kehitystiimin käyttölogiikkaosaston punastelemaan jostain muusta kuin kehuista.
Kapeat kujat ja halvat vokaalit
Dark Angel edustaa graafisen laatujanan puoliväliä. Grafiikkamoottori ei tarjoa suurta tehosteiden ilotulitusta, sensijaan peli pysyy tiukasti uskollisena Dark Angel -sarjan synkän tummanpuhuvalle urbaaniympäristölle. Hienovaraisen maltilliset valaistusefektit luovat sopivaa hämyä ränsistyneen Seattlen ahtaille sivukaduille ja kujille. Kentät rakentuvat katualueiden lisäksi laboratorioihin sekä erilaisten tehdasalueiden takapihoille varastolaatikoineen, tynnyreineen ja puulavetteineen. Katujen sivustaa koristavat ruosteiset roskatynnyrit sekä mellakoiden varalta pysäköidyt poliisiautot. Näky on positiivisella tavalla pelkistetty, joskin samalla tekstuurien pehmeys, detaljitason rajallisuus sekä tiukasti lineaarinen kenttäsuunnittelu tylsyttää näkyvästi visuaalisen ilmeen terää pois, vapauden tunteesta puhumattakaan.
Hahmoanimaatiot/mallinnukset noudattavat samaa kaavaa muun ulkoasun kanssa. Itseääntoistavat hahmomallit ovat kaukana Pixar-animaattoreiden huipputuotoksista, joskin ne ajavat taistelupuolella asiaansa jo paremmin. Itse Maxin ulkonäkö on sekin harmittavan valju Jessica Alban esittämän tv-hahmon glamouriin nähden: tytsyn kasvoihin on uhrattu minimalistinen määrä polygoneja ja leidi näyttääkin enemmän pakkelinaamaiselle kalkkilaivan kapteenille kuin hehkeälle tiistai-illan kaunottarelle. Asuja Max vaihtaa kenttäkohtaisesti ja pitää trenditietoiset pelaajat hereillä.
Huolimatta Jessica Alban "Max"-äänen ja Michael Weatherlyn "Logan"-äänen aitoudesta, ääninäyttelystä ei saada parasta irti. Oikeilla ääninäyttelijöillä on toki kiistämätön autenttisuutta lisäävä vaikutus, mutta jos Jessica Alban hyödyntäminen jää pääosin one-linereiden tasolle ja vastaavasti Michael Weatherlyn potentiaali hukataan brieffauksiin ja hätäisten pelivinkkien antamiseen, jossain mennään metsään. Jännityksen luominen ontuu pahasti. Muu äänimaisema ei sekään nouse erityisemmin jalustalle. Dolby Digital 5.1 hoidetaan rutiinilla alta pois eikä äänimaisemasta voi juuri puhua.
Tappelemisen mäiske, älähdykset ja muu tehostemeteli hukkuvat keskinkertaisuuden massaan, joskin muhkean bassopainotteisesti. I-Corporationin sotilaiden keskinäinen viestintä, ilmoitukset ja epäilyttävien äänien tarkistushavainnot ovat piristys kokonaisuuteen tuoden pelaajasta riippumatonta, joskin näennäistä, interaktiivisuutta mukaan pelitapahtumiin. Taustamusiikki on sekoitus persoonatonta rock/technomiksausta ilman kykyä lisätä pelaamisen fiilistä. Kokonaisuudessaan mollivoittoinen audiototeutus.
Lisenssienkelin kirous
Dark Angel on osiensa summa eli valitettavan heikkotasoinen lisenssipeli. Liekö ollut tv-sarjan hyllytyksellä vaikutusta Radical Entertainmentin pelin taloudellisen satsauksen jääväämiseen ja pelin kiiruhtamiseen pois silmistä, sillä Dark Angelin pelillinen potentiaali tuhrataan väsyneeseen Metal Gear Solid-kopiointiin sekä itseääntoistaviin tehtäviin. Visuaalisesti tai audiopuolelta Maxin seikkailut eivät yhdenkään harmaan massan toimintapelistä edukseen erotu, jääden myös pahasti puoliväliin yrityksessään olla cool ja originaali scifiseikkailu.
Pelattavaa tumman enkelin sisuksissa riittää viikonlopun verran, jos sinne asti jaksaa näppäimiään hakata. Dark Angelissä olisi ollut kohtuullisella lisäpanostuksella aineksia vannoutuneiden fanipelaajien kukkaronkeventäjäksi, mutta toisin kävi. Nykyisellään Dark Angel liihottelee lähinnä flopanneiden lisenssipelien kiroushyllyyn.
