Klassikosta keskinkertaisuudeksi
PlayStation 2:lle jo jonkin aikaa sitten julkaistu Spy Hunter kääntyy jokaiselle varteenotettavalle alustalle Game Boy Advance mukaanlukien. Se on väännetty samanmalliseksi agenttirymistelyksi konsolista riippumatta. Spy Hunter tuli kolikkopelihalleilla norkoilevalle nuorisolle tutuksi jo parikymmentä vuotta sitten. Se sai ystäviä samoihin aikoihin myös kotikoneille versioituna. Varhaisten arcadehittien tapaan Spy Hunter oli helppo hallita ensimmäisestä pelikerrasta lähtien. Sitten noiden päivien vierineet vuodet ovat ehkä kullanneet muistot, mutta vauhti tasaisesti rullaavine moottoriteineen oli Spy Hunterissa viehättävintä. Ja klassikostahan on epäilemättä kyse. Samaa ei voi sanoa Midwayn tuoreemmasta yritelmästä. Nostalgian kyyneleitä silmäkulmaan nostattavia tilanteita ei synny puolivillaisella toteutuksella.
Peli on esikuvansa tapaan vauhdikasta kaahailua, jossa ajoneuvo vaihtuu lennosta autosta moottoripyöräksi tai aina veneeksi asti. Moottoritiet laajoine kaistoineen on korvattu osin ikävän ahtailla maalaispoluilla, minkä johdosta itsensä löytää usein tien sivusta. Jos eteen aukeavaa tieosuutta ei tiiraile tarpeeksi tarkkaan voi vauhti tyssätä vaikkapa tien sulkevaan esteeseen. Vaihtoehtoisten reittien kanssa on suunnistustaito muutenkin koetuksella. Ajaminen on tosin helppoa, sillä tiukatkin mutkat luistelee vaivatta, vaikka ohjain täristäisikin. Venereittien varrella on mittavasti hyppyreitä ja vaikkei tuntuma veden pintaan ole paras mahdollinen, ovat nämä osuudet ehkä Spy Hunterin miellyttävintä antia.
Maailmalla pelastamassa
Vihamieliset kuskit erottaa muusta liikenteestä paitsi niiden halusta työntää pelaaja ulos radalta myös kulkuneuvojen kylkiä koristavista Nostra-tunnuksista. Viimeinen keino estää jokaisen vakoojaseikkailun pakollisen rikollisjärjestön virkaa toimittavaa Nostraa tekemästä pahojaan on lähettää pelaaja suorittamaan ympäri maapalloa sijoittuvia tehtäviä. Juoni jääkin sivuosaan heti alusta lähtien, mutta vie sentään mielenkiintoisiin joskin ainakin James Bond -elokuvissa kuluneisiin matkakohteisiin. Esimerkiksi Venetsian tutusta miljööstä kanaaleineen otetaan kaikki irti.
Tehtävissä on useita tavoitteita, jotka on jaettu tärkeimpiin ja toissijaisiin, mutta myös ylimääräiset saavutukset tulevat tarpeen, sillä ne tuovat seuraaville tasoille pääsyyn vaadittavia pisteitä. Vaikka tekemistä näyttäisi olevan pidemmäksikin aikaa, suoriutuu Spy Hunterista varsin nopeasti. Pelitunteja lisää oikeastaan vain hetkittäinen epäröiminen jonkin tehtävän päämäärästä. Muut moodit aukeavat vain tarinatilan läpi kahlaamalla. Asearsenaali on laaja aina tuhovoimaisista tykeistä takaa-ajajia hidastaviin savuverhoihin. Ohjainta komentaessa tuottaakin välillä vaikeuksia löytää oikea kanuuna. Panokset tai suojapanssarit eivät kulu loppuun ihan heti, vaan auto hinataan huoltorekkaan paikkailtavaksi kesken tehtävänkin.
Ei aivan vakoojien valiota
Grafiikan osalta Spy Hunter on todella kehnoa jälkeä GameCuben mahdollisuudet huomioon ottaen. PlayStation 2:lta käännetyt taustat vilahtavat ohi sen kummempaa ihastusta aiheuttamatta ja liikenne on sitäkin yksinkertaisempaa seurattavaa. Matkan varrelle osuvat vihollismenopelit eivät vakuuta, oli kyseessä sitten rinnalle kiitävä auto tai suuremman luokan lentovempele. Sulavasta kulusta ei Spy Hunter -kaahailun tapauksessa voi myöskään puhua, sen verran helposti ruudunpäivitys putoilee paikoitellen. Räjähdykset värittävät televisioruutua melko tiuhaan tahtiin, vaikka nekin ovat kovin surkeita esityksiä. Huonolla kuvanlaadulla ja yhtä luokattomalla animoinnilla toteutetut välivideot ovat pelin pahiten jälkeenjäänyt piirre.
PlayStation 2:lla peliä pystyi vielä sanomaan näyttäväksi, mutta GameCube-versio ei ole lähellekään viimeisintä huutoa visuaalisella osastolla. Epätarkkoja tekstuureita ei tosin edes huomaisi mikäli peli pyörisi sulavasti. Spy Hunterissa kaasutellaan vauhdilla vaikkapa ovien läpi eikä edessä hortoilevia vastapuolen pyssymiehiäkään varota, mutta kovin tunnottomasta puuhasta on kyse. Vauhtia siis löytyy, mutta persoonattomuudeltaan peli ei pääse pakoon. Vanhempaan versioon tutustuneiden tuskin kannattaa tuhlata aikaansa modernisoituun Spy Hunteriin, sillä vaikka taustamusiikista tunnistaa saman Henry Mancinin teeman, paljon muuta ei ole säilynyt ennallaan.
