Pelien arvostelusta

Kun KonsoliFINiin lisättiin (tai oikeammin palautettiin) mahdollisuus kommentoida uutisia ja peliarvosteluja, olen saanut palautetta muutamankin pelin saamasta arvosanasta. Ajattelinpa siis muutamalla sanalla kertoa näkemyksiäni arvosteluista, arvosanoista ja pelaamisen hauskuudesta. Etenkin yritän valottaa ajatusmaailmaani sen verran, että ristiriidat arvosanojen ja arvostelutekstien välillä tuntuisivat vähän vähemmän ristiriitaisilta.

Ensinnäkin täytyy todeta, että minä en ole vaikea miellytettävä. En oikeastaan odota peleiltä innovatiivisuutta, omaperäisyyttä tai syvällistä juonta. Valitusta tuli muunmuassa Need for Speed Carbonista, jonka olen arvostellut kahteen kertaan: ensin PS2:lla ja sitten PS3:lla.

Kuten videoarvostelussanikin totesin, peli on hyvä vaikkakaan ei mullistava. Mielestäni se riittää arvosanaan 9-. Teknisesti (yksin)pelissä ei kuitenkaan ollut mitään valittamista. Moninpeli nyt on mitä on, mutta siitä rokottaminen jäi tekemättä, koska en ollut verkkopelejä aiemmin pelannut. Kolmen läpipeluukerran jälkeenkin olen sitä mieltä, että PS3:n Carbon on pikkukiitettävän peli.

Toinen - ja vaikeampi - tapaus on Untold Legends. Arvostelun tekstissä en pystynyt keksimään mitään kehuttavaa koko läjästä, mutta arvosanaksi länttäsin monen mielestä kohtuuttoman hyvän 7-:n. Myönnettäköön, että arvosana ja teksti saattavat vaikuttaa olevan pienoisessa ristiriidassa, mutta siitä huolimatta seison kummankin takana.

Miten tämä sitten on selitettävissä? Yksinkertaista: peli on aina jotain muuta kuin osatekijöidensä summa. Untold Legendsissä on paljon valittamista ja vain vähän kehuttavaa, mutta kokonaisuus on silti tyydyttäväntasoista aivot-narikkaan-mätkettä. Täyteen hintaan ostettavaksi en sitä kenellekään viitsisi suositella, mutta jos joku tuon kolmellakympillä jostain Play.comin kesäalesta löytää, niin kyllä siitä iloa tuon rahan edestä irtoaa. Varsinkin, jos saa harrastaa co-oppina kaverin kanssa.

Viimeisin nillitys syntyi Spider-Man 3:sta. (Sivumennen sanoen täytyy sanoa, että sydämestä ottaa joka kerta, kun tuon yhdysviivallisen muodon tuosta kirjoitan. Sen pitäisi olla Spiderman. Perkele.) Tässä on peli, joka on yksinkertaisesti joka suhteessa huono vailla mitään pelastavia yksityiskohtia, eikä kokonaisuutta pysty vakavalla naamalla suosittelemaan kenellekään. En pysty ymmärtämään, miten kukaan voi edes kolmen promillen humalassa antaa tuolle paskapläjäykselle yli seiskan.

Erinomaisen SM2:n jälkeen pettymys oli valtaisa, ja kolmonen suorastaan löyhkää rahastukselta. Kun pidin Spiderman 3:sta taukoa jossain vaiheessa päivän, ajattelin, että voisikohan sille antaa jopa kutosen, mutta sitten törmäsin tehtävään, jossa autetaan hyvää naispoliisia tekemään selvää nipusta pahoja miespoliiseja. Tehtävässä täytyy hypätä kiitävän auton katolle, mikä tässä pelissä on yleensäkin haasteellista. Tässä nimenomaisessa kohdassa tempun vaikeustasoa nostaa sellainen pikkuseikka, että joko kamerakulmasta tai bugista johtuen Hämistä ei näy ruudussa loikan aikana lainkaan. Tämän jälkeen jopa 5½ tuntui armeliaalta.

Miten numero muodostuu? Jotkut sivustot ja arvostelijat suhtautuvat hyvin metodisesti arvosanan laskemiseen, ja sen pohjana ovat tarkat analyysit grafiikasta, äänestä, pelattavuudesta, tarinasta, uudelleenpeluuarvosta ja lehmänkellonkäytöstä. Itselläni viisaria väräyttää tasan yksi kriteeri: hauskuus. Maailman hauskin peli saa kympin, teilipyörä (asiakkaan kannalta) nelosen. Carbon oli tosi hauska, Untold Legends melko hauska ja Spiderman sai harkitsemaan silmän kaivamista ulos ruosteisella haarukalla.

Hauskuuteen puolestaan vaikuttaa moni seikka, joiden painoarvo vaihtelee pelistä toiseen. Tärkeimpänä näistä seikoista on aina ja kaikkialla pelattavuus, eli käytännössä kamera ja ohjaus. Täydellisestä pelattavuudesta esimerkkinä voisi mainita Ratchet&Clankit, todella huonosta taas Happy Feet Wiillä ja aika tasan kaikki EyeToy-pelit. Spiderman on esimerkki siitä, että kehnosta pelattavuudesta rankaisen ankarasti. Kaikki muu on kuorrutusta.

Hyvä grafiikka voi palvella pelattavuutta (Resistance, Rainbow Six Vegas), se voi luoda tunnelmaa (Vegas, Darkness) tai se voi vain olla silmäkarkkia (Crackdown). Ruudunpäivityksen merkitys vaihtelee. Oblivionissa diashow'n antaa helposti anteeksi, ammuskelu- ja autopeleissä ei.

Äänet ovat tunnelmanluojia, joskus harvoin musiikki toimii niin täydellisesti (G.R.A.W.), että sen takia voi pisteitä nostaa. En keksi tilannetta, jossa tarina olisi niin huono, että siitä rokottaisi, joskus se onnistuu tekemään pelistä paremman (Oblivion, Darkness).

Sitten on vielä tukku pikkujuttuja, kuten huumori, pelimekaaniset pikkujipot ja jotkin täysin uniikit ratkaisut (Key of Heavenin liikesarjaliuskat, Pursuit Forcen autoista toiseen hyppimiset), jotka saavat pelin jäämään mieleen.

Piti ihan vain pikaisesti kertoa näitä ajatuksia, mutta tulikin pitkä vuodatus. Kiinnostaisi silti kuulla, minkälaisia mietteitä ihmisillä on tuosta arvosanojen muodostamisesta? Mikä on hyvä ja mikä huono tapa arpoa noita numeroita?