Assassin's Creed III

Assassin's Creed on pelisarja, jolla ei tuntunut olevan mitään asiaa muodostua yhdeksi nykyisen konsolisukupolven helmistä. Avausosa kärsi monotonisesta tehtäväsuunnittelusta, mutta se nousi markkinoinnin ansiosta jättimäiseksi hitiksi. Sarjasta ei myöskään pitänyt tulla vuosittaista tapahtumaa; silti pääsemme nyt käsiksi neljänteen osaan yhtä monen vuoden aikana. Ja kun Ubisoftin julkaisujen laatua voi kohteliaasti kutsua vaihtelevaksi, odottaisi kirveen karahtaneen kiveen jo ainakin kerran. Minne siis kolmonen kolahtaa?

Uuteen maailmaan

Assassin's Creed on vienyt meidät ristiretkien ajan Lähi-Itään, renessanssi-Italiaan ja ottomaanien hallitsemaan Konstantinopoliin. Uuden numeron myötä siirrytään seikkailemaan uudelle mantereelle uuden sankarin matkassa. Siirtokuntien ja itsenäisyystaistelun Amerikkaan tutustumme mohawk-intiaani Ratonhnhaké:tonin silmien kautta. Helpommin Connorina tunnettu päähenkilö on hyvin epätodennäköinen assassiini, jonka äiti on pojan lapsuudessa siirtynyt autuaammille metsästysmaille ja joka jää isänsä hylkäämäksi.

Connorin vihkii salamurhaajien kiltaan Achilles Davenport -niminen vanheneva mestari. Nuorukaisen lojaliteetti on kuitenkin jakautunut, sillä valkoisen miehen puhuessa vapaudesta unohdetaan alkuperäiskansojen ja Afrikasta tuotujen orjien vapaus kokonaan. Vaikka Connor palveleekin osittain assassiinien tavoitteita, hänen pääasiallinen motivaationsa on oman kansansa elinolojen turvaaminen. Muuttuvassa maailmassa nähdään valitettavasti veljen kääntyvän veljeä vastaan, eikä yhteinen vihollinen takaa kaikkien mohawkien pysyvän yhdessä rintamassa.

Parhaiten Assassin's Creed III:n tarinaa kuvaa sana harmaa. Assassiineja ei esitetä absoluuttisen hyvinä, eikä temppeliritareita pelkästään pahoina. Ilkeimmässäkin vihollisessa on inhimillisiä piirteitä, eikä edes Connor ole pelkästään ystävä kaikille. Mustaa ja valkoista on vaikea nähdä myös itsenäisyystaistelun osapuolissa. Amerikkalaisten kansallissankarit käyttäytyvät pikkumaisesti ja tavoittelevat omaa etuaan vähintään samalla pieteetillä kuin ajavat kansakunnan parasta. Britit puolestaan toimivat emämaansa eduksi ja kokevat hekin olevansa oikealla asialla.

Kalenteri lähestyy loppuaan

Koko trilogian läpi kantanut nykyaikaan sijoittuva tarina saavuttaa Assassin's Creed III:ssa päätöksensä. Animuksen avulla esi-isiensä elämää tutkinut Desmond Miles on selvittänyt kauhean salaisuuden lähitulevaisuudessa häämöttävästä maailmanlopusta ja roolistaan sen estämiseksi. Revelationsissa esitelty Desmondin isä, William, johtaa pientä iskujoukkoa, joka sinnittelee Abstergo-organisaation kiristyvän verkon puristuksissa.

Desmond yrittää kumppaneineen selvittää muinaisen temppelin uumeniin kätkettyä arvoitusta. Tässä tehtävässä heitä auttaa – ja välillä hämmentää – muinainen henkiolento Minerva. Pala palalta selviää, millainen katastrofi meitä uhkaa ja mitä asialle on tehtävissä. Juonikuvio on kummallinen, ja on mielipidekysymys, pitääkö sitä sarjan kokonaisuuden kannalta hienosti yhdistävänä kudelmana vai naurettavana häröpallona.

Historian ja nykypäivän tarinoiden yhdistävänä tekijänä on isä-poika -suhde. Sekä Connorilla että Desmondilla on syynsä katkeruuteen isejänsä kohtaan, ja kumpikin onnistuu lopulta löytämään tavan käsitellä elämää leimaavat traumansa.

Desmond pääsee suorittamaan trilogian päätösjaksossa vaativampiakin tehtäviä kuin pelkkä animuksessa makailu. Virtuaalitodellisuudessa opitut salamurhaajantaidot joutuvat koetukselle pilvenpiirtäjien katoilla kiipeillessä, väkijoukkoihin väijyviltä katseilta piiloutuessa ja aseistettuja vartijoita vastaan tapellessa. Operaatiot tarjoavat kevyttä vaihtelua Massachusettsin ja New Yorkin muinaisiin maisemiin.

Takkuileva tekniikka

Assassin's Creed -sarja koki suuren mullistuksen kahden ensimmäisen pelin välissä. Tehtäväsuunnittelu kehittyi keskinkertaisesta huippulaatuiseksi samalla, kun pelimekaniikkaa muutettiin sulavammaksi. Samanlaista harppausta ei ole enää nähtävissä, mutta pientä parantelua kuitenkin. Taistelut noudattavat edelleen samaa kaavaa, eli ympärillä parveilevat viholliset seisoskelevat turvallisella etäisyydellä, kunnes joku rohkea yrittää hyökkäystä. Oikea-aikaista torjuntaa seuraa omaan tahtiin laukaistava vastaisku, minkä seurauksena tappotauluun voi piirtää yhden viivan lisää. Joko neljän pelin kokemuksella on asian kanssa jotain tekemistä tai Assassin's Creed III:n taistelut ovat helpompia kuin yhdessäkään aiemmassa osassa.

Valitettavasti Creedien helmasynnistä ei ole vieläkään päästy eroon: ohjauksen tarkkuus vaihtelee kankeasta kamalaan. Aiemmin tämä ei ole haitannut aivan älyttömästi, mutta nyt muutamat tehtävien oheistavoitteet muuttuvat arvalla toimivan suunnanvalinta-algoritmin vuoksi lähes mahdottomiksi saavuttaa. Ja joko optimoimattomasta arvostelukoodista tai uuden pelimoottorin heikosta suorituskyvystä PS3-raudalla johtuen ruudunpäivitysnopeus notkahtelee paikoin luokattoman pahasti.

Joitain asioita on virtaviivaistettu. Itse pidin erityisen paljon uudesta tavasta käsitellä pikasiirtymispisteitä. Aiemmin siirtymäpaikat olivat tunnelien sisäänkäyntejä, jotka täytyi ostaa ja kunnostaa. Tämän jälkeen yhdeltä sisäänkäynniltä pääsi siirtymään nopeasti toiselle. Liikkuminen muuttui helpommaksi, mutta taivalta täytyi aina taittaa jonkin verran, jotta pääsi lähimmän sisäänkäynnin luokse.

Uudet pikasiirtymäpisteet etsitään pelinomaisesti seikkailemalla kaupunkien alla kulkevissa tunneleissa. Osa pisteistä löytyy yksinkertaisesti kartan tutkimattomia alueita koluamalla, mutta muutamissa paikoissa joutui ihan suoriutumaan. Tämä on hyvä osoitus siitä, miten vakiintuneen sarjan vanhoja käytäntöjä käsitellään uudella tavalla, korvataan haasteetonta juoksentelua uusilla pelielementeillä ja parannetaan kokemusta pienin askelin.

Pulleat purjeet

Siinä missä Revelations otti harha-askeleen esittelemällä köykäisen ja kehnon tornipuolustuspelin, on Assassin's Creed III:n uutuus laivasota. Intiaani-assassiinin heittäminen kuunarin ruoriin ei välttämättä kuulosta maailman loogisimmalta idealta, mutta temppu onnistutaan perustelemaan riittävän hyvin, ja ennen kaikkea lopputulos on toimiva. Laivan komentaminen taisteluissa brittien armadaa vastaan tuntuu aidolta, ja täyslaidallisen lasauttaminen vihollisfregatin suuntaan on aina yhtä hauskaa. Laivastotehtäviä on pelissä parisenkymmentä, ja ainoa valituksen vaihe on, että niitä olisi saanut olla enemmäninkin.

Sarjan suurena fanina odotin Assassin's Creed III:lta ehkä liiankin paljon, ja muutaman tunnin pelaamisen jälkeen tunsin lievää pettymystä, sillä loistavasta kakkososasta ja Brotherhoodista on vaikea parantaa. Lopulta käteen jäi kuitenkin positiivinen kokemus, joka ei täysin nouse näiden kahden huipputuotoksen tasalle mutta ei toisaalta jää kovin kauaskaan.

Assassin's Creed III:n puutteet ovat teknisiä, eivät sisällöllisiä, ja jos aiemmista osista on nauttinut hahmojen ja tarinan vuoksi, on pienet kulmien hiomattomuudet helppo antaa anteeksi. Olen aiemminkin todennut sarjan nousseen tämän konsolisukupolven suosikikseni, enkä ilokseni joudu päätösjakson jälkeenkään muuttamaan mieltäni. Vaikka lupausten mukaisesti Desmondin tarina on saatu päätökseen, voi animusta puolestani edelleenkin pitää vuosittain lämpimänä. Historiasta löytyy vielä monia valloittamattomia vuosisatoja.