Siinä missä vuosi on ollut melko yllätyksetön ja jatko-osien sävyttämä AAA-pelien rintamalla (huom: toimittajan oma mielipide), on latauspalveluihin pudonnut piristävän erilaisia julkaisuja läpi vuoden. Microsoftin ja Sonyn kauppapaikat ovat tarjonneet vaihtelua perinteisille räiskintä-, urheilu- ja roolipeleille. Persoonallisuus ja erilaisuus ovat XBLA- ja PSN-pelien suola. Osalla nimikkeistä on jopa kiisteltyä taiteellista arvoa.
Nykyisessä markkinatilanteessa ääripäät korostuvat: kymmenien miljoonien suurprojektit ovat riskialttiita, joten pikkupeleiksi miellettävien XBLA- ja PSN-nimikkeiden suosio ja samalla myös taso ovat kasvaneet tasaisesti. Pienehköt kehitystiimit takaavat maltilliset budjetit, eikä myyntilukujen tarvitse olla tähtitieteellisiä tuottaakseen kehityskulut takaisin. Pelinkehittäjät uskaltavat ottaa riskejä ja innovoida.
Mitä tänä vuonna on sitten pelattu? Zombiet ja maailmanloput eivät jättäneet pelaajia rauhaan, eikä tulevaisuus näytä yhtään elävämmältä. Useat pelit kumarsivat vahvasti 80- ja 90-lukujen klassikoiden suuntaan. Vuoden 2010 Super Meat Boy oli selvä kunnianosoitus Marioille ja muille vanhan koulukunnan tasoloikille. Samaa rakkautta ja nostalgiankaipuuta on ollut nähtävillä myös kalenterivuonna 2012.
Anteeksi, aivoissani on zombie
Telltale Gamesin seikkailupeli The Walking Dead perustuu samannimiseen sarjakuvaan. Tuleva Activisionin räiskintä The Walking Dead: Survival Instinct pohjautuu sen sijaan AMC:n TV-sarjaan, joka taas on hakenut vaikutteensa alkuperäisestä sarjakuvasta. Yksinkertaista! Lisenssikoukeroista huolimatta Telltalesin episodipohjainen kauhuseikkailu on vuoden 2012 ehdottomia kohokohtia, ja se on herättänyt mielenkiintoisen kysymyksen: voiko viidestä ladattavasta episodista koostuva julkaisu olla vuoden peli?
The Walking Dead nojaa loistavaan käsikirjoitukseen ja onnistuneeseen hahmogalleriaan. Päähahmo on murhasta tuomittu Lee Everett. Matkalla vankilaan Leen poliisikuljetus törmää kirjaimellisesti zombieen, ja muutaman mutkan kautta hän tapaa vanhemmistaan eroon joutuneen 8-vuotiaan Clementinen. Tästä alkaa veret seisauttava selviytymiskamppailu säälimättömiä raakalaisia sekä eläviä kuolleita vastaan.
Clementine on yksi onnistuneimmista lapsihahmoista miesmuistiin. Pelaajana huomaa kuinka moraalisia kysymyksiä punnitsee holhottavansa näkökulmasta: mitä Clem ajattelee, ja miten päätökseni vaikuttaa häneen? Peli heittää eteen useita raastavia valintoja, eikä se karahda peleille ikävän tuttuun kariin – mustavalkoisuuteen. Telltale on uudistanut seikkailupeligenreä onnistuneesti, ja kävelevät kuolleet jättävät jälkensä lajityypin historiaan. The Walking Dead on brutaali, tunteikas ja ennen kaikkea yllättävä katsaus pienen ihmisjoukon kohtaloihin. Tässä tarinassa zombiet ovat sivuosassa.
En ole varma kuuluuko Deadlight tähän artikkeliin, mutta mainitsen sen nopeasti. Zombiekauhuun luottava tasoloikinta on ottanut selvästi vaikutteita The Walking Deadin TV-sarjasta. 80-luvun Seattle on mielenkiintoinen miljöö, mutta harmittavasti potentiaali hukataan huonoon ja tylsään toteutukseen. Peli etenee raiteilla eikä se ota missään vaiheessa oikein tuulta siipiensä alle. Ärsyttävät äkkikuolemat ja kontrollien tahmaisuus kiristävät hermoja, eikä synkän tunnelmallinen ulkoasu pysty täysin pelastamaan pakettia. Mukava välipala, muttei täyden hinnan arvoinen. J. Pikkarainen arvosteli Deadlightin aikaisemmin tänä vuonna, kuten myös The Walking Deadin.
I Am Aliven piti olla täysmittainen julkaisu, mutta monen mutkan jälkeen nimike päätyi latauspalveluihin. Maailmaa on jälleen kerran ravistanut suurkatastrofi, ja pelihahmon tehtäväksi jää kadonneen perheensä etsiminen. Julkaisulla on useita mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus ei aivan kanna loppuun asti. Peli onnistuu luomaan ahdistavan eloonjäämistunnelman rajoittamalla ammusten määrää: jokainen luoti on tärkeä, joten pelaamista joutuu pohtimaan eri tavalla.
Ampuma-ase on voimavara, vaikka panoksia ei olisikaan jäljellä. Harva vihollinen uskaltaa hyökätä, jos pyssyn piippu osoittaa suoraan otsaan. Idea on hyvä, mutta käytännössä uhkailu ei toimi. Heti kun pelaaja laskee aseensa, lähtee vihollinen uuteen hyökkäykseen. Kun aseen nostaa uudestaan, pysähtyy päällekarkaaja – ja sama toistuu loputtomiin. Ainoa ratkaisu on kolkata tai ampua vihollinen, muuten tilanteesta ei pääse irti. Kiipeilykohdissa on haettu myös realistista otetta. Pelihahmolla on rajalliset voimavarat, joten kallionkielekkeellä ei voi roikkua loputtomiin. Epätarkkojen kontrollien takia vahinkokuolemia sattuu tuon tuosta.
Nimike tavoittaa autenttisen maailmanlopun tunnelman, mutta ohjaustuntuman ja tekoälyn vajaavaisuudet rikkovat immersion. I Am Alive on pari iltaa viihdyttävä toimintaseikkailu mutta hukkaa potentiaalinsa Deadlightin tapaan toteutuksen keskinkertaisuuteen.
Ei se määränpää, vaan se matka
Sony on kunnostautunut vuonna 2012 ennakkoluulottomalla julkaisupolitiikalla. Useampi PlayStation-peli luottaa rauhalliseen tempoon, ja visuaalisesti muutamat julkaisut ovat lähellä taidetta. Hatunnoston arvoinen suoritus Sonylta ottaen huomioon yhtiön taloudellisen tilanteen ja taidepelien myynnillisen aspektin.
Journey on thatgamecompanyn kolmas yksinoikeuspeli PlayStation 3:lle. Kuvankaunis ja tunnelmallinen seikkailu – matka – kohti horisontissa kuultavaa vuorenhuippua on PSN-pelien terävintä kärkeä. Harvoin yhden tarinan aikana kokee yhtä monta eri tunnetilaa. Visuaalisesti lumoava Journey on ehdottomasti tämän vuoden kauneimpia julkaisuja, eikä toteutus jää pelin graafisen loiston varjoon. Kontrollit on helppo oppia: hahmo voi juosta, hypätä ja äänellä yksinkertaisia säveliä. Matkallaan pelaaja saattaa kohdata muita pyhiinvaeltajia – verkkopelaajia ympäri maailmaa. Muista hahmoista ei tiedä mitään: ei nimeä, kansallisuutta, eikä sukupuolta. Ominaisuus tuo mystisen lisän seikkailuun: kommunikoida voi hyvin alkeellisesti, ja matkakumppaninsa saattaa hukata yhtä nopeasti kuin löytää. Thatgamecompany on luonut onnistuneesti illuusioon aavikkomaisesta maailmasta, uskosta ja tahdonvoimasta. Pelikokemus on kaikessa eteerisyydessään pysäyttävä.
The Unfinished Swan on myös PlayStation-yksinoikeus. Se on kauniisti toteutettu satu – vähän kuin Journey. Visuaalisesti omaperäinen ja upea tarina vie pelaajan, pienen pojan nimeltä Monroe, taulusta kadonneen joutsenen perään. Monroe päätyy kuningaskuntaan, jossa kaikki on valkoista. Pelaaja roiskii maaliläiskiä ympärilleen tuoden esineiden ja seinäpintojen ääriviivat esille. Peli koostuu neljästä pelillisesti eroavasta kappaleesta. Jokainen osa tuo oman lisänsä pelimekaniikkaan kuin kenttien väriskaalaankin. Kaikki ei ole valkoista loppuun asti. Tekniikkademolta vaikuttava seikkailu on syvällisempi, mitä pelivideot antavat ymmärtää.
Lastensatua muistuttavaa tarinaa viedään eteenpäin kertojaäänen voimin. Äänimaailma täydentää kokonaisvaltaista tutkimusmatkaa, ja pelistä löytyy myös hauska Journey-aiheinen ”Easter Egg”. Kannattaa pitää siis silmät auki. The Unfinished Swan on rauhallinen mutta lapsekasta riemua pursuava kokemus, pienellä taiteellisella lisällä. Pelissä on Move-tuki. J. Pikkaraisen mielipiteen voi lukaista täältä.
Siinä missä Journey ja The Unfinished Swan ovat satumaisen kauniita tarinoita, on Datura kryptinen ja ajoittain synkkä. Juonellisesti pelillä on hieman yhteistä Journeyn kanssa, vaikkei sen tarinankerronta yllä samanlaiseen sulavuuteen. Pelaaja havahtuu metsästä outojen esineiden ja asioiden keskeltä. Takaumien ja hallusinaatioiden kautta kerrottu juoni etenee sysäyksin, ja tarina jättää paljon pohdittavaa. Mitä oikein tapahtui? Toteutus ja varsinkin kontrollit ovat ajoittain kankeat, mutta Datura on ehdottomasti kokemisen arvoinen parituntinen. Parhaiten se toimii yhdeltä istumalta. Peli tukee Move-ohjainta.
Muutama vuosi vierähti Phil Fishin ikuisuusprojektin parissa, mutta ilmestyihän se Fez vihdoin. Xbox 360:lle julkaistu tasoloikka on yksi vuoden ehdottomista yllättäjistä. Peli esiteltiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2007, mutta useiden vastoinkäymisten jälkeen se päätyi julkaisukalenteriin vasta tänä kesänä. Viivästykselle on selkeä syy: Fish on rakentanut pelin universumiin kokonaan oman kielensä numeroista lähtien. Vanhan koulukunnan tasoloikka todistaa, että hyvää kannattaa odottaa.
2D-seikkailu on ilo silmälle ja sinfoniaa korville. Peli on muutamista teknisistä ongelmista huolimatta miltei täydellinen kokemus. Päähahmo Gomez saa päähänsä punaisen hatun, fetsin, minkä jälkeen hän tajuaa maailman olevan kolmiulotteinen. Kuvakulmaa voi kääntää lennosta, ja pulmat nojaavat nokkelasti perspektiiviin. Pelimaailmaan on piilotettu uskomattoman paljon yksityiskohtia sekä viittauksia vanhoihin klassikoihin, ja aivopähkinät ovat erittäin kekseliäitä. Yksi Fezin monista vahvuuksista on vihollisten puuttuminen. Pelaaminen on rentouttavaa, ja pääpaino on tutkimisella. Löytämisen riemu yhdistettynä palkitsevaan pulmanratkontaan takaa pelaajalle unohtumattoman pelikokemuksen. 800 MS-pisteen hintaisena Fez on naurettavan halpa tarjoamaansa sisältöön nähden.
Klei Entertainmentin Mark of the Ninja iski ninjamaisesti täysin pimennosta. Projektin markkinointivastaava on mahtanut suorittaa Seppuku-rituaalin kaikessa hiljaisuudessa, koska näkyvyyttä julkaisu ei saanut juuri ollenkaan. Mark of the Ninja on pulma- ja toimintapainoitteinen 2D-tasoloikinta. Kleille tuttu graafinen tyyli toimii hienosti, ja animaatio on piirroselokuvamaisen sulavaa. Ajoittain vain tappoliikkeiden määrän toivoisi olevan kattavampi. Pelaaja saa valita itse pelitapansa vapaasti: vartijat pystyy ohittamaan huomaamattomasti tai teurastaa yksi kerrallaan. Molempia tapoja kannustetaan saavutuspisteiden avulla. Hiljalleen pisteillä voi parannella ninjansa kykyjä ja varusteita. Juonellisesti Mark of the Ninja on tasapaksu ja yllätyksetön, mutta pelillinen anti painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Ehdoton hankinta.
PC-maailmasta karanneet
PC-pelaaminen on nostanut profiilia viime vuosina digitaalisen pelijakelun myötä. Useampi indiehitti löysi tiensä onneksi myös konsolipelaajien saataville. Ja mahtui mukaan lisäksi eräs klassikko.
Spelunkya ei voi pelata ilman nostalgiaväreitä. Sivusta kuvattu tasoloikka on 80-lukulaisen vaikea ja armoton. Yksikin virhe voi pilata kaiken ja pakottaa aloittamaan pelin alusta. Pelaajan kontrolloima aarteenetsijä tutkii luolastoja, jotka ovat pullollaan vaarallisia ansoja ja villieläimiä. Satunnaisesti generoidut kentät eivät helpota jo valmiiksi haastavaa urakkaa. Peli pitää pelaajan koko ajan varpaillaan. Tutkinko vielä hetken vai jatkanko eteenpäin? Riskeeraanko kaiken yhden timantin takia? Spelunky on lyhyt peli, mutta läpäisy kestää silti pitkään, kiitos korkean vaikeustason. Hermojaraastava, mutta silti niin koukuttava.
Ruotsalaisen Markus ”Notch” Perssonin rahasampo Minecraft saapui alkukesällä Xboxille ja rikkoi pitkälti kaikki myyntiennätykset. Twitterissa @Notch-nimimerkillään ylimielisiä ja röyhkeitä mielipiteitä laukova pelinkehittäjä neuvotteli Microsoftin kanssa erikoisehdot pelin päivityksistä ja hinnasta. 1600 Microsoft-pisteen hintalappu ei ole ollut esteenä reilusti yli neljän miljoonan minecraftilaisen ladattua rakentelueepoksensa. Xbox-versio on suppeampi kuin PC:n vastaava, mutta ajaa asiansa erinomaisesti. Peli on saanut kiitettävästi päivityksiä ensimmäisen puolen vuoden sisällä, joten monipuolinen rakentaminen ja omien ”taideteosten” luominen onnistuu nyt myös kotisohvalta käsin. Jos on oikein hiljaa, niin voi melkein kuulla kuinka Notch hieroo rasvaisia käsiään ja nauraa räkäisesti. Hieno mies, hieno peli.
Löytyy latauspuolelta lisäksi perinteisempää pelattavaa. Valven kivikova moninpeliklassikko Counter-Strike ilmestyi Xboxin latauspalveluun loppukesästä lisänimellä Global Offensive. Nettiräiskintöjen isä – ja todennäköisesti myös äiti – luottaa vanhaan tuttuun kaavaan tuoden muutamia uusia karttoja ja ominaisuuksia. Counter-Strike on edelleen valloittava kokemus, vaikkakin PC-versio toimii ohjauksen puolesta huomattavasti jouhevimmin. PlayStation 3 -versio oli julkaisukalenterissa, mutta ylitsepääsemättömien ongelmien takia sitä ei ole vieläkään julkaistu.
Halvalla hyvää
Ensiksi pahoittelut Kinect-faneille. Artikkeliin ei mahtunut liiketunnistuspelien useista hiteistä yhtään. Ehkä ensi kerralla. Suomalaista laatua latauspalveluissa edustivat tänä vuonna mm. Remedyn Alan Wake’s American Nightmare, RedLynxin Trials Evolution ja Frozenbyten Trine 2 – ei ollenkaan huono kolmikko. Ja jos itsenäisten pelinkehittäjien arki kiinnostaa yhtään, niin kannattaa myös tutustua Indie Game - the Movie -dokumenttielokuvaan. Erinomainen dokkari seuraa kolmea peliprojektia elämänkaariensa eri vaiheissa.
Aina ei tarvitse luottaa megaräiskintöjen jatko-osiin, joskus pieni on kaunista. Latauspalvelunimikkeiden hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdillaan, ja riskinotto sekä uskallus näkyvät XBLA- ja PSN-pelien omaperäisyydessä. The Walking Dead ja Fez ovat omalla listallani jopa Vuoden peli -ehdokkaita. Artikkeli käsitteli vain kourallisen viimeisen 12 kuukauden aikana julkaistuista nimikkeistä, ja varmasti pelit, kuten Warp, Quantum Conundrum ja Dust: An Elysian Tail olisivat ansainneet palstatilaa. Kaikesta päätellen indie- ja latauspalvelupelit elävät ja voivat hyvin.
