DmC Devil May Cry

Pelillisesti vanhentuneen Devil May Cry 4:n jälkeen Capcom halusi sarjalleen uutta suuntaa. Uusia ideoita haettiin antamalla ulkoistamalla kehitysvastuu ja aloittamalla sarjan tarina alusta. Brittiläisellä Ninja Theorylla on jo aiempaa näyttöä kolmannen persoonan toimintapeleistä, sillä vuonna 2010 julkaistu Enslaved: Odyssey to the West oli kelpo peli. Nyt julkaistu länsimaalainen versio enkelien ja demonien taistosta kantaa nimeä DmC Devil May Cry, ja on puutteistaan huolimatta hyvä peli. Se on edeltäjiinsä verrattuna hyvin erilainen pelikokemus, mikä epäilemättä ärsyttää joitakin sarjan veteraaneja.

Devil May Cry’n maailma on aina näyttäytynyt täysin käsittämättömänä sekametelisoppana, josta ei ole ymmärtänyt juuri muuta kuin päähenkilön kukkoilevan asenteen. Tällä kertaa tarina on kuitenkin kerrottu hyvin, joten muutaman tunnin sisäistämisen jälkeen kuvio alkaa hahmottua. Pelin maailma sisältää tyystin erilaisen maailmankuvan, mikä on epäilemättä ollut osasyy aiempien osien epäselvyyteen.

Ihmissilmien näkymättömissä on kokonaan toinen maailma, joka on kuitenkin yhtä todellinen kuin tämä niin sanottu tavallinen maailma. Tässä Limboksi kutsutussa paikassa demonit ja enkelit taistelevat ihmiskunnan kohtalosta. Demoni Sparda rakastui enkeliin, ja tästä liitosta syntyi kaksi lasta: Dante ja Vergilius. Poikia suojellakseen heidät erotettiin toisistaan ja varhaiset muistot pyyhittiin aivoista. Aikuisikään ehtineet veljekset ovat kulkeneet eri teitä, mutta nyt heidän matkansa risteävät taas. Ihmisten maailmaa uhkaa paha hemmo Mundus, ja hänet voi tuhota ainoastaan demonin ja enkelin jälkeläinen eli Nephilim. Jo tässä vaiheessa on selvää, että tarina vilisee sekalaisia viittauksia kristillisyyteen ja Euroopan historiaan yleensä. Dante Alighieri oli italialainen, jonka Jumalaisessa näytelmässä oppaana läpi helvetin toimi roomalainen kansalliskirjailija Vergilius. Nephilim viittaa Vanhan Testamentin ”jumalten poikain” jälkeläisiin (1. Moos. 6:4) ja Mundus on latinaa tarkoittaen lyhyesti ”maailmaa” tai ”maan piiriä”. Limbo puolestaan on katolisen käsityksen mukaan taivaan ja helvetin välitila. Devil May Cry’n maailma on siis sekoitus kristillisiä teemoja, jotka on väännetty japanilaisella tavalla miltei tunnistamattomasti kieroon. Toisaalta se samalla tekee meille länsimaalaisille varsin tutuista asioista taas tuoreita, joskaan ei välttämättä eksoottisia. Pelissä ei kuitenkaan ole onneksi lainkaan uskonnollista paatosta, vaan painopiste on toiminnassa ja maailman pelastamisessa.

Tarina on jaettu 20 kappaleeseen, joiden pituus vaihtelee vartista vajaaseen tuntiin. Yhteensä demonisella rymistelyllä on mittaa 12 tuntia. Peli on kuitenkin tarkoitettu läpäistäväksi monta kertaa. Kaikkia paikkoja ei pääse edes tutkimaan ensimmäisellä kierroksella. Lisäksi kenttiin on ripoteltu kerättävää tavaraa ja erillisiä haastehuoneita, joiden suorittaminen on juonesta irrallinen projektinsa. Tarina kerrotaan pitkälti välivideoilla, joita on ripoteltu paitsi kappaleiden väliin, myös pelattavien osien keskelle. Varsinkin alussa toiminta tuntuu keskeytyvän liikaa, mutta loppua kohti tahti rauhoittuu ja toisaalta valittuun tyyliin tottuu. Lopputekstien rullatessa olo on draamallisesti tyydytetty, mutta suorituspainotteisten pelaajien työsarka on vasta alussa.

Pelillisesti toiminta on linjassa sarjan aiempien osien kanssa ainakin taistelunsa osalta. Erilaisia hyökkäysyhdistelmiä on runsaasti, ja uusia aseita esitellään tasaisella tappavalla vauhdilla. Vielä kymmenen tunnin pelaamisen jälkeenkin tuli paineltua vääriä nappeja, kun hyödyllisten liikeyhdistelmien kirjo on niin valtava. Kourallinen omia suosikkeja valikoituu taisteluihin varsin nopeasti, mutta tarinan edetessä monipuolisuuteen panostaminen paitsi rikastaa pelikokemusta myös helpottaa etenemistä. Vihollisten kirjo on ilahduttavan monipuolinen, ja varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla jokaista täytyy lähestyä erikseen omana projektinaan. Tarinallisesti taistelut tapahtuvat aina Limbossa, joka on antanut pelintekijöille tilaisuuden antaa mielikuvituksensa lentää. Taisteluareenat ovat miltei aina tasaisia areenoita, mutta ympäristöt näyttävät mieleenpainuvan utopistisilta ja kieroilta. Juuri limbo-osuuksiensa ansiosta DmC Devil May Cry’n visuaalinen toteutus jää mieleen. Väreissäkään ei ole säästelty, joten toisen maailman silmäkarkkia riittää loppuun asti. Teknisesti hienona yksityiskohtana peli jatkuu lähes välittömästi kuoleman korjattua ilman lataustaukoja. Hyvin harvassa pelissä epäonnistunut pelaaja palautetaan yhtä vauhdikkaasti takaisin toiminnan keskiöön.

Tappeluiden ja välivideoiden dualismia rikotaan tasoloikkaosuuksilla ja muutamilla aivopähkinöillä. Tasanteelta toiselle loikkiminen on niin hallitsevassa osassa, että ajoittain mieleen tulee takavuosien Bionic Commando. Kerronta eri pelitapojen välillä on jouhevaa, eikä siirtymä pelitavasta toiseen tunnu koskaan töksähtävältä. Painopisteen siirtyminen taisteluista tarinaan ja tasoloikkaan on epäilemättä se kompastuskivi, joka saattaa suututtaa sarjan vanhoja faneja. Uuteen kerrontatapaan ihastuneidenkin on kuitenkin tunnustettava, että kolmannen persoonan kamerassa on vikaa. Liian usein kuvakulmaa pitäisi itse pyöritellä oikealla tatilla, mikä ei kiihkeässä taistelussa ole vaihtoehto. Tämän vuoksi on joskus vain luotettava onneen ja mäiskittävä perstuntumalla kameran osoittaessa suoraan seinään. Aloitettua hyökkäysyhdistelmää ei voi pysäyttää yhtä helposti ja intuitiivisesti kuin vaikkapa God of Warissa ja Ninja Gaidenissa. Tämä ei ole ongelma niin kauan kuin asian vain tiedostaa, koska puutteen pystyy korvaamaan ennakoimalla vihollisten hyökkäyksiä. Kunniamaininta on annettava pomotaistoille, jotka ovat kaikki suurikokoisia ja vaihtelevia. Hieman poikkeuksellisesti myös tarinaa edistetään näissä kohtaamisissa, usein hyvin paatoksellisen dialogin voimin. Monivaiheisen taiston päätteeksi nähtävä välivideo on kuin piste iin päällä jättäen pelaajalle äijämäisen voittajafiiliksen.

DmC Devil May Cry’n henkilöt ovat kaikki hyvin yksiulotteisia, mutta toisaalta se on antanut tilaa keskittyä enemmän korkealentoiseen tarinaan. Dante on alusta loppuun se yksi ja sama itseään täynnä oleva suun soittaja, jolta kyllä sitten löytyy myös katetta uholle. Vergilius keskittyy veljeään enemmän kokonaisuuden hahmottamiseen ja toiminnan suunnitteluun. Kypsempää vaikutelmaa alleviivataan maltillisella ulkonäöllä, joka yhdistyy Dantea vähäisempään heilumiseen taistelukoreografioissa. Miksi heilua kuin apina, jos saman tuloksen saa muutamalla harkitulla liikkeellä? Keskeisimpänä ihmisenä mukana hyörii nätti Kat, joka on eittämättä avuksi maailman pelastamisessa, mutta jota lopulta joudutaan kuitenkin pelastelemaan pulasta. Pääpahis Mundus on hyvin yksioikoinen persoona, jolloin mieleen jää paremmin hänen morsiamensa Lilith. Ääninäyttely on kautta linjan laadukasta. Yksikään suorituksista ei hyppää häiritsevästi esiin, vaan hyvin kirjoitettu dialogi kulkee junan lailla eteenpäin. Musiikki on sarjalle ominaisesti raskasta rytkettä. Mikäs sen parempaa kuin piestä demoneita aggressiivisen metalin pauhatessa taustalla?