Pienehkö italialaisstudio Milestone jatkaa sinnikkäästi moottoripyöräpelien tehtailua, vaikka ne eivät myyntitilastoissa juhlikaan. Hyvä niin, sillä kaksipyöräisten simuloinnissa saapasmaan lahja peliteollisuudelle on aina ollut parhaimmillaan. Aiemmin Superbike-kisaamiseen keskittynyt tiimi siirtyi vuosi sitten korkeamman profiilin karkeloihin napattuaan oikeudet MotoGP-sarjaan alaluokkineen. Tuoreen PlayStation 4 -versioinnin ansiosta myös uutuuskonsolin omistajat saavat vihdoin bensankäryistä sisältöä pitkän kuivan kauden jälkeen.
Kaasukättä herkistellen
Ajofysiikoiltaan MotoGP 14 tuntuu varsin tutulta studion edellisiä mopoiluja pelanneille, mikä on pelkästään positiivista. Etenkin tehokkaimpien pyörien ohjastaminen ilman apukeinoja on todella haastavaa mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa. Vaikka aggressiivisten jarrutusten suhteen annetaan hivenen aiempaa enemmän liekaa, viimeistään puolihuolimaton kaasun käyttö mutkasta lähdettäessä kostautuu takuuvarmasti. Aloittelevien motoristien ei tarvitse silti masentua liiallisen haasteen edessä. Monipuolisten säätöjen avulla omia taitoja vastaavat puitteet ovat sorvattavissa kohdalleen.
Radikaaleimmin kokemusta muokkaavat kolmeen kategoriaan jaetut fysiikka-asetukset. Pelkistetyimmässä vaihtoehdossa ei tarvitse murehtia kuin oikeaan suuntaan kallistamisesta sekä suurin piirtein ajoissa hidastamisesta – kaatuminen vaatii jo räikeää ajovirhettä. Välimuotoa edustava semi-pro poistaa osan apupyöristä, mutta esimerkiksi jarrutus tapahtuu oletusarvoisesti yhden napin alta. Realistisin vaihtoehto pitää seesteiset hetket loitolla, kun herkemmin alta lähtevän pyörän lisäksi täytyy paimentaa niin manuaalivaihteita kuin erikseen toimivia taka- ja etujarrujakin. Myös tekniikka ottaa osumaa kontaktitilanteissa, vaikka tosielämästä poiketen matka yleensä jatkuu törttöilyn jälkeen. Esivalittuja vaihtoehtoja saa hienosäädettyä vapaasti, mikäli kehittäjän tarjoamat versiot eivät miellytä.
Mittava savotta
Pelin päärungon muodostava uramoodi pitää osaltaan huolen sopivasta oppimiskäyrästä. Aloittelevan kuskin täytyy käynnistää urakkansa kohti kuninkuusluokkaa ja maailmanmainetta hitaimman Moto3-pyörän sarvista. Keltanokka voi suosiolla unohtaa haaveilut kärkikahinoihin sukeltamisesta, sillä ensimmäinen tallipaikka aukeaa korkeintaan keskikastista. Onneksi tiimipäällikön odotukset suhteutetaan kaluston edellyttämälle tasolle, joten tärkeimmäksi tehtäväksi nousee tallikaverin lyöminen.
Ensimmäisten kisojen tiukat väännöt viimeisistä pistesijoista ovat miltei hauskempia kuin ainainen piikkipaikasta vääntäminen. Porukka ajaa tiiviissä nipussa ilman turhia sikailuita, ja sijoitukset vaihtuvat yhtenään. Hyvästä yrityksestä huolimatta tekoäly kaipaisi silti hieman lisää särmää, sillä konekuskien virhearviot loistavat poissaolollaan. Samoin pysyvämmin kärkikahinoissa kaahaaminen paljastaa yhden genren perisynnin, kun muiden aika-ajosuoritukset heitetään taikahatusta. Paalupaikka saattaa irrota jopa parin sekunnin turvin, mutta itse kisassa pelaajalla on täysi työ pysyä nopeimpien vauhdissa. Vaikka varsinaista kuminauhaefektiä ei ole havaittavissa, rikkoo sessioiden välinen suorituskykyero immersiota.
Kokonaisuutena uramoodi on kuitenkin hienosti rakennettu, ja sen parissa vierähtää aikaa huomaamatta. Vaikka pyörän kehittäminen on toteutettu todella pelkistetysti, tuo tallin suorituskyvyn asteittainen nostattaminen mukavan mausteensa soppaan. Kauden aikana avautuu mahdollisuuksia hypätä isomman tiimin kelkkaan. Samalla koetut edistysaskeleet nollautuvat ja uusien taustajoukkojen odotukset kovenevat, minkä vuoksi päätöksen teko ei olekaan niin yksinkertaista. Kisojen välissä tarjoiltavat nettiuutiset viikonlopun tapahtumista tuovat kaivattua lisätunnelmaa, vaikka digileikkeet alkavatkin toistaa itseään jossain vaiheessa.
Monenmoista moodia
Mikäli pitkäksi venyvän uran tahkoaminen ei kiinnosta, pääsee moottoripyörän selkään kapuamaan lukuisissa muissakin pelimuodoissa. Yksittäisten kisojen ja aika-ajojen ohella tarjoillaan pari omalaatuisempaa variaatiota. Näistä tylsempi Real Events 2013 pureutuu viime kauden tapahtumiin hieman todellisuutta muokkaamalla. Tavoitteeksi saatetaan esimerkiksi antaa kolmen sijan kurominen Valentino Rossina viimeisen kierroksen puitteissa.
Perusidealtaan samantyyppinen mutta mielenkiintoisempi versio aiheesta on Challenge the Champions, joka istuttaa pelaajat takavuosien legendojen ajohaalareihin Kovin kauas historian siivillä ei liihotella, joten Jarno Saarisen urotekojen virtualisointi jää haaveeksi. Mutta 90-luvun raskaampien nelitahtiprätkien ohjastaminen poikkeaa jo kiitettävästi ketterästä nykykalustosta.
Muutoin hyvästä pelimuotokattauksesta erottuu yksi outo lintu. Aika-ajot turva-auton ratissa – olkoonkin menopeliksi valikoitu BMW M4 äärimmäisen himoittava laitos – kuulostaa jo lähtökohtaisesti arveluttavalta idealta. Lopputulos on vähintäänkin ennakoidun kömpelö, kun kaksi ylimääräistä pyörää sotkevat prätkien ympärille punottuja fysiikoita.
Parempaan päin
Perinteisesti kovin vaatimattoman näköisten Milestone-tuotosten siirtymistä tuoreelle sukupolvelle odoteltiin mielenkiinnolla, eikä pelkästään akuutin ajopelipulan vuoksi. Neitsytkisa Brnon radalla palautti kuitenkin maan pinnalle, sillä aneemiset metsämaisemat eivät vakuuttaneet. Onneksi loput ympäristöistä näyttävät huomattavasti paremmilta, joten lopputulosta katselee pääosin mielellään. Eniten paukkuja on ladattu pyörien ja kuskien mallintamiseen. Etenkin valokuvaustilassa pienimmätkin yksityiskohdat erottuvat hienosti. Sääli sinänsä, että moinen vaivannäkö menee suurilta osin harakoille pelitilanteen aikana. Dynaamisesti vaihtuva säätila vakuuttaa ja vaikuttaa myös ajamiseen, kun rata kuivuu hiljalleen lisäten pitoa. Ruutu päivittyy ainoastaan 30 kertaa sekunnissa, mikä täytyy laskea pettymykseksi. Kokonaisuus pyörii toki paljon jouhevammin kuin edellisen sukupolven versioissa, mutta tuplasti sulavampi tahti oli odotuslistalla.
Teknisessä toteutuksessa riittää vielä petrattavaa. Lataustauot ovat tuhottoman pitkiä, ja ennen kaikkea niitä viljellään liikaa. Yksittäisen paussin vielä sulattaisi, mutta kisaan päästäkseen staattista ruutua joutuu tuijottamaan useampaan otteeseen. Lisäksi toisinaan esiintyvien grafiikkabugien vakavuus on kohdalle sattuessaan sitä luokkaa, että sessio täytyy käynnistää uudelleen. Asfalttitekstuurien kadotessa kokonaan muodostuu ajaminen kauniisti sanoen mielenkiintoiseksi. Kolmantena mainitsemisen arvoisen kömmähdyksenä pyörien teknisten murheiden aktivointi ei toimi lainkaan. Useamman kauden aikana eivät sen paremmin tekoälykuskit kuin pelaajakaan joutuneet jättämään leikkiä kesken.
Verkkopuoli tarjoaa kosolti hupia ainakin niin kauan kuin seuraa riittää. Yksittäisten kisojen lisäksi päästään luomaan melko vapaasti erilaisia mestaruussarjoja. Hyvät sessiot onnistuvat pienemmälläkin porukalla, sillä tekoälykuskit saa halutessaan mukaan sekoittamaan pakkaa. Uutuutena esitellään sektorimittelöt, jotka sopivat kaatumisherkkään lajiin kuin nenä päähän. Voittaja ratkaistaan haalimalla mahdollisimman monta nopeinta sektoriaikaa omiin nimiin, minkä ansiosta ensimmäisen mutkan kolari ei pilaa mahdollisuuksia heti startissa. Mainiot moninpeliominaisuudet kruunataan nykyään harvinaisella jaetun ruudun mahdollisuudella.
MotoGP 14 on hyvä, jopa erinomainen ajopeli. Mikäli Milestonen näkemykset kaksipyöräisillä kurvaillusta eivät ole vielä tuttuja, kannattaa uuden sukupolven debyyttiin ehdottomasti tutustua. Asiaan syvällisemmin perehtyneillekin luvassa on selkeä hyppäys eteenpäin ainakin konsolimittapuulla tarkasteltuna. Harmittavista kömmähdyksistään huolimatta radalla kurvailu on sen verran antoisaa puuhaa, että kokonaisuus jää kevyesti plussan puolelle.
