Alkuperäisen Diablon julkaisusta on kulunut noin 18 vuotta, mikä tuntuu paperilla pitkältä ajalta. Sarjan esikoinen käytännössä loi nykyisen hack and slash -genren, ja vuosien varrella on nähty useita valtaistuimen havittelijoita. Harva on kuitenkin onnistunut yhtä hyvin kuin itse emopeli. Pelisarjan kolmas osa julkaistiin vuonna 2012 PC:lle ja myöhemmin PS3:lle sekä Xbox 360:lle. Nyt myös uudet konsolit ovat saaneet ansaitun versionsa, joka ei jätä millään tavalla kylmäksi.
Iso paha paholainen
Diablo 3:n tarina on suurimmalle osalle jo tuttu, mutta kerrataanpa vielä: pahuus nostaa jälleen rumaa päätään ja helvetin synkät voimat koettavat valloittaa maailman itselleen. Pelaajan tehtävänä on palauttaa järjestys takaisin paikoilleen ja karkottaa Saatana takaisin syövereihinsä. Reaper of Souls -lisäosa asettuu tarinallisesti pääpelin jälkeisiin tapahtumiin, jolloin ihmiskunta on kohdannut noutajansa ja tuhon jälkimaininkeja puidaan isolla kädellä.
Hahmoluokilla on jokaisella oma tarinansa, jotka etenevät mutkattomasti mutta herättämättä suurempia tunteita. Diablon hienous ei ole kuitenkaan koskaan ollut tarinankerronnassa vaan timantinkovassa pelattavuudessa. Vaikka ääninäyttely on hieman laiskaa ja tarina aika mieleenpainumaton, palkitsee roolipelielementeillä höystetty mörköjen ja demonien tuhoaminen ruhtinaallisesti. Diablon pariin on helppo uppoutua moneksi tunniksi, eikä päivän vaihtumista aamuyöksi edes huomaa.
Hahmoluokkia Diablossa on tällä hetkellä kuusi, sillä Reaper of Souls avaa peliin yhden lisää. Ristiritari kylvää tuhoa erikoistuen piikkipallonuijien, suurien kilpien ja jumalallisten voimien käyttöön. Hahmoa voisi verrata hieman paranneltuun barbaariin. Ritari on himpun verran nopeampi ja peruslyönnit sekä muut voimat ovat jokseenkin monipuolisempia. Pelaaminen on myös jonkin verran hauskempaa kuin barbaarilla, eikä menoon turru aivan heti.
Hyviä lisäyksiä
Reaper of Souls -lisäosa kasvattaa tarinan lukujen määrän neljästä viiteen. Jokaisessa koitoksessa on useita pomotaisteluita, jotka tarjoavat mukavasti vaihtelua. Viimeisin luku tuo mukanaan uusia ennennäkemättömiä vihollisia, joita on ilo saatella takaisin mullan alle.
Lähes jokainen tehtävä ja taistelu on toteutettu niin, että voimakkaimman hahmon ei kannata pamputtaa pomoa jatkuvalla syötöllä. Hyökkäystaktiikoita on syytä suunnitella hieman etukäteen, mikä on varsinkin moninpelissä tärkeää. Vaikeusasteet vaikuttavat myös toimintaan, sillä helpoimmalla ei tarvitse hirveästi väistellä vihollisen iskuja tai käyttää elämää palauttavia pulloja. Esimerkiksi hardiin vaihdettaessa peli antaa jo tarpeeksi vastusta.
Moninpeli toimii joko netissä tai samalla konsolilla. Netissä muita pelaajia voi käydä auttamassa oman pelinsä ohella ja oma sessio on mahdollista asettaa avoimeksi satunnaisia apureita varten. Moninpelin jälkeen omaan seikkailuun palaaminen on kuitenkin valikkokikkailun takana, sillä Diablo muistaa vain lähtötilanteen.
Kun maailma on jälleen kerran pelastettu, avautuu seikkailumoodi, johon sisältyy palkkio- ja rift-tehtäviä. Riftejä pääsee koluamaan etsimällä viisi avainkiveä, joiden avulla avautuu portti toiseen maailmaan. Ne koostuvat satunnaisista luolastoista ja möröistä, ja niitä suoritettuaan pelaaja saa palkintoja sekä rahaa. Palkkiotehtävät puolestaan perustuvat isojen mörköjen tappamiseen, josta pelaaja saa muun muassa avainkiviä rift-tehtäviä varten.
Lisäosan tuo myös muita pieniä palkintoja. Esimerkiksi tuhoamalla tarpeeksi monta tavaraa peräkkäin hahmolleen saa nopeusedun, suuren määrän vihollisia tappamalla voi nopeuttaa tasojen kertymistä ja ansoja hyödyntämällä saa etuja resurssien keräykseen.
Melkein täydellinen suoritus
Blizzard on hyödyntänyt PlayStation 4:n tehot mallikkaasti, sillä Diablo ei oikeastaan köhi missään vaiheessa. Ruudunpäivitys ei tipu suurienkaan vihollislaumojen yllättäessä, ja peli näyttää yhtä hyvältä konsolilla kuin PC:llä. PC:n ulkoasuun verratessa ei ole havaittavissa suurempia muutoksia. Erityismaininnan ansaitsevat Blizzardin esirenderöidyt välianimaatiot, jotka ovat älyttömän upeita. Myös äänimaailma on tunnelmallinen ja edellisistä peleistä tutut ääniefektit ovat mukana. Musiikit jäävät taka-alalle, sillä niitä tuskin edes huomaa toiminnan tiimellyksessä.
Diablo 3: Ultimate Evil Editionia voi suositella varauksetta ainakin kaikille niille, joilta spektaakkeli on jäänyt välistä. Vanhojen konkareiden kannattaa puntaroida jaksaako pelistä innostua vielä uudelleen, mutta joka tapauksessa Diablo tuntuu uusillakin konsoleilla erittäin hyvältä. Sen parissa viihtyy helposti useita kymmeniä, ellei satoja tunteja.
