Teatterinäyttämö on osoittautunut yllättävän toimivaksi pelihahmojen temmellyskentäksi.Pari vuotta sitten päivänvalon nähneen Gunstringerin ja tänä syksynä kauppoihin ehättäneen Puppeteerin ohella kirjaimellisesti parrasvaloihin pyrkii myös Foul Play. Xbox Live Arcadessa hiljattain julkaistu indie-tuotos yrittää erottua massasta teatterikonseptinsa lisäksi raikkaan piirrosmaisella tyylillään. Omaperäisen ulkoasun alta paljastuu kuitenkin varsin turvallisia latuja etenevä toimintamäiske.
Läski tummuu lavalla
Foul Playssa lavan päätähtenä häärää demoninmetsästäjä Baron Dashforth uskollisen apurinsa Scampwickin kanssa. Silinterihattuinen ja kävelykepillään vastustajilleen kuria opettava Dashforth muistelee retkiään yhteensä viidessä näytelmässä, joista kukin jakautuu vielä useampaan kappaleeseen. 1800-luvulle sijoittuvissa kertomuksissa parivaljakko kohtaa kansantaruista tuttuja vaaroja, kuten Egyptin muumioita ja Viktoriaanisen Englannin ihmissusia. Herrat vetävät omat roolinsa itse, kun vastustajina nähdään mörköpukuihin sonnustautuneita näyttelijöitä.
Teatteriteemaa hyödynnetäänkin parhaiten visuaalisten pikkukikkojen kautta. Taistelun tiimellyksessä päihitetyt vastustajat poistuvat vaivihkaa valokeilasta joko omatoimisesti tai avustajien koukkujen vetämänä. Toisinaan estradille eksyy sinne kuulumatonta henkilökuntaa, jolloin näytelmä pysähtyy hetkeksi. Lavasteita vaihdellaan tapahtumapaikan mukaan lennossa. Yleisö heittelee hattujaan riemun merkiksi, kun pelaaja esittelee parhaita taistelutaitojaan. Perinteinen energiapalkki korvataan suosiomittarilla, jonka valuminen pakkasen puolelle laittaa esityksen jäihin. Lisäksi katsomon puolelta ehdotellaan lisätehtäviä, kuten hetkittäisiä aikarajoja rosvojoukon lyömiseksi.
Kulissien takana
Hauskoista oivalluksista huolimatta Foul Play alkaa maistua puulta harmittavan nopeasti. Ongelmaksi muodostuu äärimmäisen pelkistetty pelattavuus. Heittojen, väistöjen, vastaiskujen ja parin eritasoisen lyönnin liikepaletti vaikuttaa paperilla monipuoliselta, mutta karu totuus alkaa valjeta jo parin kentän jälkeen. Kohtaukset voi läpäistä nappeja satunnaisesti rummuttamalla, eikä mitään varsinaista haastetta tarjota.
Koko viholliskatras koostuu käytännössä parista variaatiosta: joukkovoimaan luottavista rivisotilaista sekä enemmän kuritusta kestävistä isommista jässiköistä. Kaava pysyy aina samana, ainoastaan vastustajien puvustus vaihtuu teemasta riippuen. Kunkin näytelmän päätteeksi nähtävä pomomatsi tuo normimenoon pientä vaihtelua, mutta silloinkin lisähaasteena toimii lähinnä demonin normaalia mittavampi energiapalkki. Rivimiehet tunkevat nokkansa myös lopputaistoihin, mikä johtaa ainoastaan pitkitettyyn säheltämiseen ja yltiösekavaan ruutunäkymään.
Taustalla pyörii pisteytysjärjestelmä, joka palkitsee mahdollisimman pitkistä ketjuhyökkäyksistä. Tulostaulujen kunnianmetsästys vaatisi kuitenkin huomattavasti syvällisemmän pelimekaniikan tuekseen, että se koukuttaisi tahkoamaan kenttiä uudelleen. Yleensä ketjutukseen riittää, kunhan ehtii hyppäämään seuraavan kohteen kimppuun ennen kertoimen resetoitumista, vaikka samaa liikettä loputtomiin toistamalla. Satunnaiset ongelmat osumatunnistuksessa syövät taisteluintoa, sillä näyttelijät seilaavat kaksiulotteisen näyttämön eri syvyystasoilla hyvin epämääräisesti. Hahmot pystyvät näennäisesti liikkumaan toistensa läpi, mikä entisestään kannustaa päättömään rämpyttämiseen sankarin toisinaan kadotessa vihollismassan keskelle.
Keskinkertaisuuden kirous
Arvostelun nuivasta sävystä huolimatta Foul Play ei ole umpisurkea tapaus. Jo aiemmin mainittu veikeä ulkoasu voidaan laskea pelin tärkeimpien meriittien listalle. Vaikka mätkiminen puuduttavalta tuntuukin, ei varsinaisessa ohjattavuudessa ole moitteen sijaa: liikkeet välittyvät nopeasti ohjaimesta ruudulle, ja käytettävät näppäimet iskostuvat helposti selkärankaan. Audiopuolesta ei sen sijaan jää paljon kerrottavaa. Taustalla soivan monotonisen lurituksen lisäksi kaiuttimista kuuluu ainoastaan lyöntimuksahduksia ja satunnaisia murahduksia, sillä kaikki dialogi hoidetaan tekstilaatikoiden kautta.
Onneksi Foul Play:hin pätee mätkintägenren vanhin viisaus, että kaverin kanssa kimpassa pelaaminen nostaa kokemuksen aina astetta paremmaksi. Toisen pelaajan astuessa Scampwickin saappaisiin vihollisia vetelee turpaan ihan mielellään kuulumisten vaihdon ohella. Soolonakin peli menettelee, kunhan sen ymmärtää nautiskella riittävän pienissä annoksissa puseroon hiipivän puutumisen välttämiseksi. Latauspalvelujen tarjonnan kulta-aikana rahansa voi kuitenkin sijoittaa paremminkin.
