Yhtäaikaisesti PlayStation 4:n kanssa julkistettu Driveclub saapuu vihdoin lukuisten viivästysten jälkeen kaiken kansan ihmeteltäväksi. Pelin ympärillä vellonutta hypeä on nostattanut äärimmäisen tyylikkään ulkoasun lisäksi poikkeuksellisen vahva panostus yhteisölliseen puoleen. Lopullinen tuotos näyttääkin komealta, eikä verkko-ominaisuuksien suhteen jätetä ketään kylmäksi. Silti toivomisen varaa jää myös jatkokierroksille.
Kerhotoimintaa järjestämässä
Nimensä mukaisesti klubitoiminta nousee pelissä merkittävään rooliin. Kuuden hengen porukoihin jaetut seurueet pyrkivät keräämään henkilökohtaisten pisteidensä lisäksi mainetta klubilleen. Osallistujamäärä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta toisaalta kompaktina pysyttelevä pääluku nostaa yksittäisten jäsenten merkitystä ja samalla motivaatiota edustaa jengiään. Vaikka pisteitä ropisee molempiin laareihin uramoodia yksinäänkin tahkoamalla, suurimmat potit jaetaan yhteisöllisissä mittelöissä pärjäämällä.
Haasteiden luominen on tehty kiitettävän yksinkertaiseksi: omasta kisahistoriastaan voi valita mieleisensä suorituksen, joka lähetetään joko rajatulle joukkiolle tai vastaavasti laajempaan levitykseen. Mitä enemmän väkeä jopa 100 hengen osallistujalistalta ilmaantuu paikan päälle, sitä suuremmaksi jaettava pistepotti kasvaa. Tapahtumille manuaalisesti määriteltävä kesto voi vaihdella tunneista päiviin. Tarkempaakin hienosäätöä on mahdollista harrastaa aina vallitsevasta vuorokaudenajasta lähtien. Tämä onnistuu vapaasti räätälöitävien yksittäiskisojen kautta.
Sosiaalisesta mediasta roppakaupalla vaikutteita imenyt profiiliseinä täyttyy nopeasti informaatiosta. Henkilö- ja klubikohtaisille haasteille annetaan omat lokeronsa. Ensi näkemältä sekavalta vaikuttavasta ryppäästä on lopulta helposti bongattavissa ne mielenkiintoisimmat väännöt: kavereiden suoritukset sekä rakkaimpien vihollisjengien edesottamukset kutsuvat yleensä ensimmäisenä areenalle. Aikakoitosten ohella tiukat ja mukavan lyhyet driftauskisat aiheuttavat positiivisessa mielessä verenpaineen nousua sekä vahvaa ”yksi yritys vielä” -fiilistä. Ylipäätään vähäinenkin kilpailuvietti nousee puoliväkisin toiseen potenssiin, kun ruudun yläkulmaan tulee reaaliaikainen ilmoitus, että kaveri on parhaillaan rikkomassa omaa ennätystä. Tosiaddiktit nauttinevat myös älypuhelimeen ilmaantuvista Driveclub-pelihälytyksistä, mikäli PlayStation App majailee luurissa.
Risuja polulla
Mukana on totta kai myös perinteistä moninpelaamista 12 kuskin kesken. Auloihin voi liittyä soolona tai koko klubin voimalla. Vaikka ennen virallista julkaisua väkeä ei liikkunut linjoilla ruuhkaksi asti, toimivat sessiot teknisesti mainiosti. Sen sijaan todella kapeat reitit yhdistettynä kömpelöihin törmäysfysiikoihin aiheuttavat harmaita hiuksia mies miestä vastaan -kaahaamisessa, mikäli joukkoon mahtuu vähemmän hyvätapaisia kisaajia – ja niitähän perinteisesti autopeleihin mahtuu.
Samat suunnitteluratkaisut varjostavat tekoälyä vastaan kurvailua. Tosin varsinaisesta tekoälystä puhuminen on vahvaa liioittelua. Konekuljettajien ensisijainen tehtävä on toimia liikkuvina ärsykkeinä pelaajan edessä, takana ja ennen kaikkea kyljissä. Kirittäjien persoonallisuuden puutetta kompensoidaan röyhkeydellä, mistä seuraa helposti oman auton flipperimäistä pallottelua sikailijaköörin keskellä. Lisäksi tekoäly suorittaa toisinaan outoja jarrutustemppuja keskellä nopeita mutkia. Ailahtelevasti toimiva rangaistusjärjestelmä lisää tuskaa entisestään, kun tahattomasta vahinkokontakista seuraa viiden sekunnin tehojen menetys.
Kisoja tarvitsee sentään harvemmin voittaa, sillä tavoitellun suorituspisteen haalimiseen riittää yltäminen kolmen parhaan joukkoon. Sijoituksen lisäksi pisteitä napsitaan esimerkiksi tavoiteaikoja alittamalla tai pienempiä haasteita suorittamalla. Toisinaan annetut tehtävät ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään: nopean ajan varmistaminen ei ole yksinkertaista, mikäli samalla täytyisi driftata huipputulos. Onneksi peli lukitsee kertaalleen hankitut pisteet, mutta silti tapahtumien uudelleentahkoaminen tuntuu aavistuksen tylsältä.
Kapeilla poluilla on muitakin ongelmia kuin menopeleille suotu tila. Driveclubissa on käytössä oikomisyrityksistä rankaiseva järjestelmä, joka toisinaan tuntuu toimivan täysin sattumanvaraisesti. Välillä nurmikon kautta leikkaaminen ei aiheuta mitään sanktiota, kun taas samanlainen hairahdus toisaalla johtaa kolmen sekunnin pakkojarrutteluun. Loogisuuden nimissä vaikkapa nurmen muuntaminen liisteriksi tai vastaavasti kaikkien oikomisten salliminen joka tapauksessa ahtaissa ränneissä toimisi fiksummin.
Hanat kaakkoon
Ajettavuuden suhteen mennään rehdisti arcaden puolella. Mitään Need For Speed -maailmasta tuttuja luisuja ei ole luvassa, vaan menopelejä siunataan pikemminkin huikealla pidolla. Mutkiin fysiikan lakeja kunnioittavasti jarruttaminen takaa ainoastaan paikan porukan hännillä, kun voittajaksi selviytyy reikäpäisin kuljettaja. Toki vasentakin poljinta tarvitaan jyrkimmissä kaarteissa, mutta merkittävä osa ajasta päästetään enemmän tai vähemmän nasta laudassa mahdollisimman sulavaa ajolinjaa haistellen. Kesken kurvin suoritetut paniikkijarrutukset sujuvat niin ikään vailla suurta pelkoa kontrollin menetyksestä. Toisinaan sopiva kaiteisiin nojailu takaa jopa nopeamman suoriutumisen tiukasta mutkasta kuin rehellinen hidastaminen. Autot tottelevat ohjausta kiitettävän napakasti, ja kunhan rämäpäistä asennetta vaativan ajomekaniikan niksit iskostuvat selkärankaan, on varsin vauhdikkaaksi äityvästä menosta helppo nauttia.
Teknisesti Driveclub näyttää sekä kuulostaa todella hyvältä. Vaikka markkinamiesten hehkutukset ihan jokaisen yksityiskohdan mallintamisesta kuulostivat etukäteen melko paksuilta, ei tyylikästä ulkonäköä käy kiistäminen. Kisan aikana iltaruskosta sysipimeiksi muuntuvat radat heittävät omat mausteensa tapahtumiin. Pienenä nurinan aiheena yltiörealistiset maisemat jäävät toisinaan turhan tummasävyisiksi, ja sormi hapuilee jo näytön kirkkaussäätöä. Sinänsä pikkutarkasti niin sisältä kuin ulkoa mallinnetut autot jäävät lopulta rataympäristöjen varjoon, eikä menopelien kustomointi varsinaisesti hätkähdytä monipuolisuudellaan.
Kypärän sisällä kuohuu
Driveclubin kanssa vietetty aika herätti vähintäänkin ristiriitaisia tuntemuksia. Samaan aikaan testipenkissä hyrissyt Forza Horizon 2 vaikutti eittämättä mietteisiin, sillä yhtenäisestä aihealueestaan huolimatta pelit ovat kuin toistensa vastakohtia. Evolution Studiosin panos syksyn kuumaan autoskabaan keskittyy leppoisen fiiliksen, värikkään maailman ja avointen reittien sijaan armottomaan suorituspelaamiseen tiukoissa kulisseissa. Merkittävä osa ajasta vietetään hampaat irvessä kiroten joko tekoälyä tai kavereiden suorituksia.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi huono peli – päinvastoin. Driveclubin alati päivittyvässä haasteviidakossa on jotain outoa imua. Ohjainta ei malttaisi millään laskea ennen kuin viimeinenkin taululla kummitteleva haamuaika tai driftausennätys on nujerrettu. Onnistuneesta urakasta huolimatta seuraavana päivänä seinä on jälleen täynnä uutta tekemistä ja entistä nopeampia vastustajia. Yksinäiselle suharille peliä ei voi missään nimessä suositella, mutta kilpahenkisestä nokittelusta nautiskeleville sitäkin enemmän.
