Rollercoaster Tycoon -vuoristoratailuistaan tunnettu Frontier Developments ottaa nyt kasuaalimman lähestymiskulman hurvittelun simuloimiseen. Screamridessä turhat mikromanageroinnit sekä viimeisetkin realismin hivenet heivataan suosiolla mäkeen hauskanpidon nimissä.
Mahdollisimman hurjien ratojen askartelun ja niissä kurvailun ohella pelaajien tuhoamisvietti päästetään valloilleen Demolition-tilassa. Vaan miten kolmesta selkeästi erillisestä palasesta koostuva kokonaisuus sulautuu kiinnostavaksi peliksi?
Kelkan kalkatusta
Screamriden dystooppisessa tulevaisuudenkuvassa pääosassa ovat massiiviset tutkimuskeskukset, joissa kehittynyt keinoäly pyrkii selvittämään absoluuttisen hauskuuden saloja. Tähän tarvitaan hurjapäisten – ja sitäkin yksinkertaisimpien – testihenkilöiden ohella pelaajan apua.
Screamrider-nimikkomoodissa päästään konkreettisimmin tositoimiin. Futuristista sukkulaa muistuttavan kelkan ohjaksissa viihdytetään ja kiihdytetään matkustajia välttäen samalla raiteilta suistumista. Parhaiten kyytiläisten pulssin saa nousemaan grindaamalla alusta yhden kiskon varassa, keräämällä turbovoimaa annetuilla alueilla sekä jättämällä jarrutuskerrat mahdollisimman vähiin.
Aluksi kelkan käskyttäminen on simppeliä puuhaa, mutta loppua kohden vaikeusastetta nostetaan selvästi, ja pelkkä raiteilla pysyminen vaatii valppautta. Pistetavoitteiden lisäksi jokaiseen rataan määritellään muutama ylimääräinen ehto, joiden kaikkien täyttymistä edellytetään maksimitähtiin. Toisinaan typerät tavoitteet vesittävät kiinnostusta saavutusten keräilyyn, sillä esimerkiksi tahalliset radalta suistumiset sotivat osaltaan perusideaa vastaan.
Rakennellaan ja räjäytellään
Ratojen rakenteluun keskittyvä Engineer-moodi muistuttaa kehittäjän juurista. Alkuun riittää, kunhan miltei valmiiseen kompleksiin lisää puuttuvat kriittiset palat. Ennen pitkää vastuu kasvaa, ja pelaajan harteille jätetään kokonaisen radan suunnittelu. Kunhan reitti on näennäisen ajokelpoinen, on aika päästää testihenkilöt testikierrokselle pistepottia kartuttamaan. Turhan rohkeiden suunnitelmien sudenkuopat paljastuvat kohtalokkaina ulosajoina viimeistään tässä vaiheessa.
Ratojen luominen on sekä helppoa että riittävän monipuolista. Erilaisten kieppien niksit ja raiteiden taivuttelun anatomia iskostuvat nopeasti selkärankaan. Uusia juttuja tuodaan sopivalla tahdilla ihmeteltäväksi, joten kyllästymistä ei pääse liiaksi syntymään. Muutoin mainiosti toimivan editorin kompastuskiveksi kuitenkin koituu kömpelö kamera. Muokattavista kuvakulmista huolimatta välillä on todella vaikea hahmottaa, mihin suuntaan rata taittuu, kun näkymä on juuri piirun verran pielessä.
Demolition tarjoaa nimensä mukaisesti tuhoa koko rahalla. Vuoristoradat unohdetaan taka-alalle, kun jättimäiset katapultit sinkoavat matkustajilla kyllästettyjä kuulia pilvenpiirtäjien rakenteisiin. Moodia voisi verrata kolmiulotteiseen Angry Birds -variaatioon. Golf-peleistä lainattujen kontrollien avulla säädetään sekä katapultin voimaa että murkulan potentiaalista lentorataa. Lisäksi kuulan suuntaa voi vielä hienosäätää ilmassa. Rakennuksilla on selkeät heikot kohtansa, ja ympäristöt kyllästetään bonuskohteilla tai räjähteillä pistejahtia edesauttamaan. Kieltämättä hienosti hajoavien tornien aiheuttaman alkuinnostuksen jälkeen moodi menettää kuitenkin yllättävän nopeasti vetovoimansa.
Mielikuvitus rajana
Ohjatun kampanjan ohella unelmiensa vuoristorataa pääsee rakentamaan myös erillisessä editorissa ilman keinotekoisia rajoitteita. Uratilan tahkoaminen silti kannattaa, sillä sen haasteita suorittamalla avaa kosolti uusia leikkikaluja työkalupakkiin. Editorissa maailmaa pystyy muokkaamaan vapaasti aina ympäröivistä puitteista lähtien, joten kyseessä on erittäin monipuolinen väline askartelusta innostuneille.
Valmiita visioitaan voi jakaa Liven kautta muiden ihmeteltäväksi, ja kanssapelaajien luomusten selailu sujuu niin ikään ongelmitta. Tekniikan toimivuudesta huolimatta yhteisöllisyydessä ei saavuteta samanlaista tasoa kuin vaikkapa Trialsissa jo pelkästään pelin luonteesta johtuen. Kun kelkkaa ei joudu varsinaisesti ”ajamaan”, pelaajien kyhäämiä tuotoksia ei jaksa määräänsä kauempaa tahkota.
Kivan keskinkertainen
Pelkistetyn sarjakuvamainen Screamride ei häikäise visuaalisuudellaan. Yleisilmettä voisi verrata edellisen sukupolven tuotoksiin, josta repsottavat reunat on pikaisesti siistitty tuoreempaan kuosiin. Osasyynä vaisuuteen lienee, että peli julkaistiin samanaikaisesti myös Xbox 360:lle. Audio-osasto on selkeästi Portalinsa pelannut, sillä taustalla hääräävä tekoälyääni kuulostaa hämmentävän paljon Gladokselta.
Screamride on ”ihan kiva” tuttavuus, mutta se ei kuitenkaan onnistu koukuttamaan toivotulla tavalla. Vaikka uratilan keskenään erilaiset pelimuodot toimivat pienissä erissä, alkaa puutuminen iskeä ennen pitkää köykäisen toteutuksensa vuoksi. Peliä voi suositella varauksetta ainoastaan sellaisille vuoristoratojen ystäville, jotka uskovat jaksavansa häärätä editorilla pelkästä ratojen luomisen ilosta. Aiheeseen vähemmän intohimoisesti suhtautuville varsinaisen porkkanan puuttuminen saattaa nousta jossain vaiheessa kompastuskiveksi.
