Vuoden 1938 Bostoniin sijoittuva White Night ammentaa inspiraationsa klassikoilta, kuten Alone in the Dark ja Resident Evil. Teoksiin, jotka luottivat raa’an väkivallan ja yksinkertaisen säikyttelyn sijaan tarinankaareen sekä taitavasti rakennettuun tunnelmaan. Kestääkö OSome Studion debyyttipeli vertailua esikuviinsa vai onko se parempi jättää yksin pimeään?
Jos otat, et aja
Pitkän ja kostean illan jälkeinen kotimatka kokee ikävän yllätyksen, kun pelaajan auto suistuu tieltä äkkinäisen väistöliikkeen tuoksinassa. Oliko tiellä ihmishahmo vai tekikö illan viimeinen viski kepposensa? Loukkaantunut päähahmo, käheä-ääninen herrasmies raahautuu viimeisillä voimillaan läheiselle kartanolle. Pihapiiriä koristavat hautakivet sekä okkultistiset merkit antavat jo osviittaa tulevasta, mutta vaihtoehtoja ei ole. Apua on saatava hinnalla millä hyvänsä. Pian kuvioon mukaan astuu salaperäinen laulajatar. Kuka hän on, ja mitä hänelle on tapahtunut?
Ensimmäisenä White Nightissa pistää silmään tyylikäs mustavalkoinen ulkoasu. Graafinen ilme pitkine, dramaattisine varjoineen on kerta kaikkiaan upea. Selkeät linjat korostavat ikivanhan talon jykevää arkkitehtuuria. Ajanjaksolle ja film noir -tyylille tyypillinen savuinen jazz-tunnelma on myös vahvasti läsnä. Äänimaailma on muutamia LP-levyjen pyörähdyksiä lukuun ottamatta varsin pelkistetty – sateenropinaa peltikattoa vasten, lattialautojen narinaa sekä seinäkellon loputonta tikitystä.
White Night on pohjimmiltaan seikkailupeli maustettuna selviytymiskauhusta tutuilla elementeillä. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin maxpaynemaisten monologien muodossa, ja pääpeli koostuu simppeleistä pulmista sekä talon kymmenien huoneiden tutkimisesta. Kartanon nurkista löytyykin lehtileikkeitä, päiväkirjoja sekä valokuvia väsymiseen saakka. Kerättävien tavaroiden määrä on joka suhteessa yliampuva, eikä taustatarinaa valottaviin kirjoituksiin jaksa alun jälkeen paneutua. Samaan virheeseen syyllistyi viime vuonna julkaistu, samanhenkinen Murdered: Soul Suspect. OSomen latauspelin suhteen tilanne on vielä toivottomampi, koska jo kertalleen kerättyjä esineitä ei merkata mitenkään. Samoja objekteja nostelee puolivahingossa uudestaan ja uudestaan.
Kuka pelkää pimeää?
Tavarasäädön voi antaa anteeksi toisin kuin kartanon pimeissä nurkissa vaanivat henkiolennot. Vihamielisen haamun yllättäessä pelaajalle jää kaksi vaihtoehtoa – kuolla tai juosta karkuun. Ensimmäinen optio tulee liiankin tutuksi, koska useimmiten vaaratilanteisiin ei ehdi edes reagoida epämääräisten kuvakulmien tai pimeyden takia. Toisaalta pakeneminenkaan ei ole aina helppoa. Pilkkopimeys yllättää nopeasti, kun valonlähteenä toimivan tulitikun liekki hiipuu varoittamatta. Lisäksi staattiset kuvakulmat sekä kartan puute hankaloittavat suunnistusta kartanon vaarallisilla käytävillä.
Muutamissa kohdissa eteneminen onkin pään hakkaamista seinään, kunnes oikea kulkureitti tai ratkaisu löytyvät: Pelaajalle ei kerrota tarpeeksi selvästi mitä hänen kuuluisi tehdä seuraavaksi tai mitä hän toisaalta tekee väärin. Äkkikuolemat yhdistettynä automaattitallennuksien puuttumiseen ajavat pelaajan turhautumisen partaalle kerta toisensa jälkeen. Etenemisensä voi tallentaa manuaalisesti istahtamalla muutamiin kartanon harvoista nojatuoleista, mutta ilman valolähdettä sekään ei onnistu.
Slipoverin taskuun mahtuu kerralla vain 12 etenemisen kannalta elintärkeää tulitikkua. Tikut ovat ajoittain pelaajan ainoa valonlähde kartanon pimeillä käytävillä, joten turhaan harhailuun ei ole varaa. Rajoitus tuntuu keinotekoiselta varsinkin, kun päähahmon mukaan tarttuu pelin edetessä pienistä avaimista käsivarren mittaiseen kirveeseen. Tikkujen täydennyspisteitä on onneksi runsaasti, kuten myös valaisimia, kunhan niiden katkaisijat löytyvät synkistä nurkista.
Turhauttavista suunnitteluvirheistä huolimatta White Night ei ole täysin menetetty tapaus. Kuuteen kappaleeseen jaettu tarina ei ole omaperäisin, mutta sen pelaa mielellään läpi. Hetket, jolloin kartanossa saa vaeltaa pelkäämättä äkkikuolemia, ovat oikeasti nautittavia. Peli on teknisesti toimiva, ja jo kaunis ulkoasu kannustaa jatkamaan tunnelmallista – joskin ei pelottavaa – etenemistä. White Night soveltuu hitaan poljentansa ansiosta myös PlayStationin Remote Play -ominaisuuden kautta pelattavaksi.
Niin lähellä, niin kaukana
Eniten White Nightissa harmittaa sen hukattu potentiaali. Tekijätiimi on unohtanut, etteivät vanhat kauhuklassikot ole klassikoita niinkään pelillisten ansioidensa kuin tunnelman ja ilmapiirinsä puolesta. Turhauttavat äkkikuolemat, automaattitallennuksen puute sekä huonosti suunnitellut kamerakulmat romuttavat pelin mahdollisuuden loistaa. Pienillä muutoksilla White Nightista olisi saanut luotua tunnelmallisen nostalgiamatkan kauhuseikkailuiden alkuajoille. Nyt se kauhistuttaa vain vääristä syistä.
White Night on saatavilla PC:lle, PlayStation 4:lle sekä Xbox Onelle.
