Autopelien ystävät voivat vihdoin hymyillä, kun loistavia kaahailuita alkaa ilmaantua myös uudelle laitekannalle. Sen sijaan rallipiireissä näytetään yhä hapanta naamaa, sillä sorateille ei ole vieläkään varsinaista tunkua. Milestonen hoivista WRC-lisenssin perinyt Kylotonn Games pyrkii nyt paikkaamaan tätä markkinarakoa. Pikainen katsaus firman historiaan paljastaa lukuisia huolenaiheita CV:n koostuessa lähinnä Motorcycle Clubin kaltaisista jätöksistä. Toivoaan ei kuitenkaan kannata täysin menettää: kehittäjäporukkaan on saatu nimekkäitä vahvistuksia muun muassa SimBinin maineikkaista riveistä. Lisävoiman avustuksella lopputuloksesta syntyy studion ehdottomasti onnistunein teos, joka jättää silti kosolti toivomisen varaa.
Rapaista rallia
Eniten petrattavaa ilmenee konehuoneen puolella. Vaikka paikoin peli näyttääkin ihan kelvolliselta, on jälki todella vaihtelevaa. Auringonlaskujen aikaan sekä muutamilla visuaalisesti onnistuneimmilla pätkillä grafiikat nousevat keskitason yläpuolelle, mutta pääosin maisemat ovat karuja. Tienvarsien paperista askarrellut puskat ja lego-palikkoja muistuttavat heinäpaalit tuovat muistoja lähinnä menneiltä konsolisukupolvilta. Rumuutta enemmän häiritsee kuitenkin tahmainen ja ennen kaikkea ailahteleva ruudunpäivitys. Pahimmat notkahtelut sattuvat vielä mutkissa, mikä sekoittaa tehokkaasti ajorytmiä.
Ongelma ei toistu yhtä silmiinpistävänä kaikissa ralleissa, mutta viimeistään säätilan vaihtelut sumusta lähtien ovat myrkkyä suorituskyvylle. Vaikka videoiden perusteella PlayStation 4 -versio pyörii pykälän verran jouhevammin, ei askeettiseen yleisilmeeseen peilaten yskimistä voi hyväksyä millään alustalla. Audiopuolella risukasa synkkenee: vielä ensilämmittelyissä asiallisilta kuulostavat pörinät puuroutuvat vauhdissa epäselväksi mölyksi. Fiilisvajeen ohella tämä vaikuttaa konkreettisesti ajamiseen, kun vaihteiden kanssa täytyy turvautua kierroslukumittarin tuijottamiseen. Korviin kantautuvaan ulinaan luottamalla huomaa nopeasti rääkkäävänsä moottoria rajoitinta vasten.
WRC 5:n tekniikkakulmauksessa jaetaan alkuryöpytyksestä huolimatta myös muutamia ruusuja. Positiivisina puolina erottuvat sujuvasti soljuvat ja mukavan selkeät valikot. Lisäksi autojen vahingonmallinnus on etenkin simulaatioasetuksella piristävän säälimätöntä ja yllättävän monipuolista. Matka saattaa tyssätä jo ensimmäiseen kunnon kontaktiin, eikä esimerkiksi kartturin radion mykistyminen isompien töyssyjen jälkeen ole tavatonta. Kohtalokkaan törmäyksen jälkeen peli jää odottelemaan, haluaako kuski ottaa tilanteen uusiksi, eikä suinkaan päätä kisaa automaattisesti keskeytykseen. Kelausnappi toimii toisin kuin yleensä: paluu radalle on mahdollista ainoastaan harvakseltaan ripotelluilla väliaikapisteillä. Mainio ratkaisu nostaa riskinottokynnystä, mutta vähentää samalla ärräpäitä etappien loppurutistuksissa. Vaikeammilla tasoilla helpotus kytketään kokonaan pois, joten kalusto on pidettävä ehjänä seuraavalle huoltopisteelle saakka.
Sopupeliä ja tallivääntöjä
Uramoodissa edetään vajaavetoisten juniorikulkineiden sekä välimallin WRC2-autojen kautta kohti kuninkuusluokkaa. Keltanokat pääsevät suorittamaan moniosaisen rallikoulun, mutta naurettavan yksinkertaiset haasteet tuskin valmentavat ketään edes etäisesti autopeleistä kiinnostunutta paremmaksi kuskiksi. Ensimmäinen sopimus valitaan muutaman tiimin väliltä. Potentiaalisten tallien listauksissa ilmoitetaan porukan yleismoraalin taso, asenne sekä mihin ralleihin autolla osallistutaan. Moraali vaikuttaa mekaanikkojen työskentelyripeyteen, ja asenteella määritellään toivottu ajotyyli: osa pyrkii voittoon rikkoutuneista menopeleistä piittaamatta, kun toiset vaativat myös kulkineen tuomista ehjänä maaliin.
Loistavan idean käytännön vaikutukset jäävät kuitenkin marginaalisiksi. Parantuneen moraalin siivittämänä mekaanikkojen korjaustaidot nousevat paperilla kohisten, mutta huoltopisteellä eroa on vaikea huomata. Samoin ykköspallilla paistattelevaa kuskia ei odota isompia seuraamuksia, vaikka kalustostaan tarkan tiimin auto olisi kuin pommituksen jäljiltä. Muutoinkin uramoodissa näkyy harmittavan selkeästi kehittäjän rajalliset resurssit, sillä lisenssistä ei saada virallisten kuskien ja rallien nimien lisäksi juuri mitään irti. Kaikki vähänkään ylimääräinen tunnelmaa nostattava show-meininki loistaa täysin poissaolollaan. Immersion kannalta suurin kompastuskivi paljastuu kuitenkin tulostaulujen tarkemmalla syynäyksellä. Aluksi loistavan tiukoilta vaikuttaneet väännöt kääntyvät pian päälaelleen, kun homma alkaa haiskahtaa pahoin sopupeliltä. Oma aika saattaa heittää sekuntikaupalla, mutta lopullisella listalla tekoälykuskit ovat aina samassa nipussa luoden illuusion kovasta kisasta. Ainoastaan auton hajottaminen tai vaikeusasteen muokkaaminen toiseen ääripäähän aiheuttaa edes jotain eroja pelaajan ja muun porukan välille.
Rallien erikoiskokeet eivät ole tarkkoja kopioita esikuvistaan, vaan kehittäjä tyytyy tavoittelemaan kunkin kohdemaan yleistä tunnelmaa. Monissa tapauksissa urakassa onnistutaan, mutta esimerkiksi vauhdikkaana pikataipaleena tunnettu Ouninpohja onkin muuttunut hyvin syheröiseksi reitiksi. Ainoastaan muutamat hypyt muistuttavat legendaarisesta lähdemateriaalistaan. Lisäksi huvittavana yksityiskohtana Suomessa ajetaan useampi taival pilkkopimeässä, mikä ei myötäile tosielämän heinä-elokuista vastinettaan järin hyvin. Mikäli sivuutetaan moiset pikkuseikat, on pätkiä yleisesti ottaen mukava ajaa. Ajoväylien leveys vaihtelee riittävästi, eikä syviä ojia tai kunnon pientareita täysin unohdeta. Keskinopeudet jäävät usein mataliksi, sillä rataprofiilit kyllästetään tiukoilla mutkilla. Vielä muutama rehdisti lennokkaampi pikataival tekisi hyvää kattaukselle.
Kauhea Kankkunen
Kurvien täyttämillä reiteillä tulee jarruille käyttöä. Ohjaustuntuma on erinomainen sekoitus arcadea ja vaativampaa simulaatiota, mikä tuo vahvasti mieleen muinaiset Colin McRae Rallyt. Autojen massa välittyy näppeihin asti. Samoin nelivetoiset eroavat selkeästi junioriluokan kauppakasseista hauskuuskertoimensa osalta. Myös eri pinnat tarjoavat tyystin omanlaisensa kokemukset, kun asfaltille tiukasti liimautuva kulkupeli lähteekin irtosoralla komeisiin luisuihin. Tosin kokemukset perustuvat ainoastaan ohjaimella kurvailuun, sillä jostain käsittämättömästä syystä Xbox One -versio ei tue ratteja ainakaan julkaisuhetkellään.
Verkkopelin puolella ei tarjoilla suuria yllätyksiä. Peruskisoihin pääsi jo ennen julkaisua yllättävän kivuttomasti, mutta starttiviivalla koetut yhdistysongelmat sekoittivat toisinaan pakkaa. Mittelöt käydään rallin hengen mukaisesti muiden haamusuoritteita vastaan, mikä pitää törttöilijät automaattisesti poissa. Tasaisin väliajoin vaihtuvat yhteisöhaasteet tuodaan fiksusti päävalikon paraatipaikalle. Ratkaisu toivottavasti kannustaa useampia ottamaan osaa aika-ajoihin, kun kaveripiirissä selvitellään tulostaulujen kuningasta. Moninpeliä pääsee lisäksi testaamaan vuoron perään samalta sohvalta, mikä toiminee hyvänä viihteenä alkuillan melskeissä.
WRC 5:stä huokuu kehittäjien rakkaus ja paneutuminen lajiin mutta toisaalta myös pienen studion rajoitteet. Se sisältää monia ralliin liittyviä yksityiskohtia, joita ei konsoleilla ole totuttu näkemään. Samoin hauskuuden ja vaativuuden välimaastossa tasapainotteleva ajotuntuma on saatu hiottua yllättävän hyvin kohdilleen. Tiukoilla pätkillä kartturin ohjeiden varassa suhaamisessa on kiistämättä oma vahva viehätyksensä verrattuna tutun turvallisiin rata-autoiluihin. Positiivisista seikoista huolimatta tekninen toteutus ontuu ainakin Xbox Onella sen verran pahoin, että peliä ei kehtaa täysin varauksetta suositella.
