Kaikki ei ollut paremmin 90-luvulla.

Sujuvista toimintapeleistään tunnetun Platinum Gamesin Teenage Mutant Ninja Turtles -peliltä oli lupa odottaa suuria. Mutants in Manhattan onnistuukin tavoittamaan niin hyvän ohjauksen kuin kilppareiden ominaispiirteetkin. Silti tylsät taistelut, vieläkin tylsemmät tehtävät ja mitäänsanomaton tarina laskevat kokonaisuuden luokkaan kaks kautta viis.

Kaavaan kangistunut

Mutants in Manhattan ei millään tavalla esittele sen enempää henkilöitä kuin ympäristöäkään. Kaikki oletetaan ennalta tunnetuksi, mikä alleviivaa koko tuotteen eräänlaista fanipalvelusvaikutelmaa. Iso joukko kilppareiden tunnettuja vihollisia uhkaa maailman turvallisuutta, ja vain mutatoitunut teinarinelikko kykenee estämään katalat aikeet. Viherkonnien persoonien erityispiirteitä lukuun ottamatta kaikki henkilöhahmot ovat paperinohuita. Sarjassa olisi ollut ainesta paljon parempaankin.

Varsinainen pelattavuus noudattaa selkeää kaavaa. Yhteensä yhdeksässä erilaisessa kaupunkiympäristössä suoritellaan joukko satunnaisia tehtäviä, jotka noin yleensä tarkoittavat jonkin esineen kuljettamista tai räpläämistä sekä runsasta määrää pahisten pieksämistä. Nämä pikkumissiot kartuttavat ruudun ylälaidan mittaria, jonka täytyttyä avautuu tie pääpomon luo. Välivideon jälkeen piestään pahis ja kuitataan pisteet hyvin tehdystä työstä. Kun tätä on toistettu jo aiemmin mainitun yhdeksän kentän verran, päästään katselemaan lopputekstejä.

Pelaaminen sinänsä on erittäin sujuvaa ja hauskaa. Ruudulla hyppii ja pomppii koko ajan sellainen määrä väkeä ja tavaraa, että oma hahmo hukkuu aika ajoin toiminnan sekaan. Mukana kulkevat kolme muuta kilpparia ovat joko verkon kautta haettuja oikeita ihmisiä, tai sitten pätevän tekoälyn ohjastamia. Saman sohvan karkeloita ei uusin TMNT tunne. Tämä jos mikä on suuri sääli. Peli olisi mitä loistavinta perjantai-illan viihdettä juuri niille pelaajille, jotka kasvoivat kilppareiden parissa joskus 90-luvulla. Kourallinen kavereita samaan huoneeseen ja ohjaimia kierrättäen nostalgiamatkalle lapsuuden sankareiden kanssa. Mutta kun ei niin ei.

02tmntmanhattan.jpg

Teknisesti pätevä

Jokaisella sammakkoeläimellä on oma hahmonkehityspuunsa. Tehtävien suorittamisesta kuitataan pisteitä, joilla voi sitten ostaa päivitettyjä erikoisliikkeitä. Näennäistä syvyyttä tavoitteleva toiminto ei sovi yhteen muun pelin yksinkertaisuuden kanssa. Toki kykyjen tuunaaminen helpottaa pelaamista kovemmilla vaikeustasoilla, mutta silti koko hahmonkehitys tuntuu turhalta. Aivan kuin sellainen olisi lisätty mukaan vain siksi, että hahmokehitys on nykypeleissä oltava.

Erittäin sujuvan ja toimivan pelattavuuden ohella esitys on muutenkin teknisesti erittäin pätevä. Piirroselokuvamainen grafiikka tuo mieleen lapsuudet TV-sarjat, ja taisteluiden taustalla jylläävä kitararäime sopii ihmeen hyviin muuhun tunnelmaan. Ääninäyttelijät hoitavat sarkansa tyydyttävästi, joskin heidän tulkittavakseen lykätty teksti on sanalla sanoen kökköä.

Kertarykäisy

Mutants in Manhattanin myllää läpi yhdessä tai viimeistään kahdessa, illassa. Sen jälkeen samoja kenttiä voisi hioa korkeammilla vaikeustasoilla, ja saaduilla kokemuspisteillä avata alati parantuvia erikoisliikkeitä. Mitään varsinaista motivaatiota ei uusintakierrokselle kuitenkaan ole. Kaveriporukan illanvieton viihteeksikään ei tästä ole, koska saman sohvan moninpeli puuttuu.

TMNT: Mutants in Manhattan on niitä pelejä, jotka ladataan alennusmyynnistä kympillä, rykäistään kerran läpi ja sen jälkeen unohdetaan. Vihreissä kilppareissa on ainesta paljon parempaan kuin tämä.

03tmntmanhattan.png