Digitaalisuus on muuttanut pelialaa viime vuosina nopealla tahdilla. Pitkään vaikuttaneet normit ovat murtuneet digijakelun yleistyessä, ja samalla julkaisijat sekä pelintekijät ovat joutuneet pohtimaan bisnestä uudesta näkökulmasta. Yksi vaihtoehdoista on joukkorahoituksen päälle rakentunut Kickstarter. Retrohenkinen Hyper Light Drifter on malliesimerkki nimikkeestä, joka toteutettiin intohimoisen fanikunnan ansiosta. Ja hyvä niin, koska Heart Machine -studion teos on yksi vuoden 2016 parhaista latauspalvelupeleistä.
Post-apokalyptinen sankari
Kryptinen alkuvideo kuvastaa osuvasti Hyper Light Drifteria. Nimettömän sankarin taistelu pimeitä voimia vastaan toimii kantavana teemana koko kampanjan läpi. Pelin maailma vilisee viitteitä valtavista titaaneista ja jätteistä, maailmanlopusta ja suuresta tuhosta, mutta suurin osa tapahtumista jää pelaajan oman tulkinnan varaan. Kampanja ei sisällä ollenkaan dialogia, vaan harvat keskustelut käydään yksittäisten sarjakuvapiirrosten välityksellä. Maailmassa on myös tapahtumien taustoja avaavia seinäkirjoituksia, jotka on kirjoitettu peliä varten luodulla kielellä – samalla tavalla kuten pulmapeli Fezissä. Monimutkaisten kirjainmerkkien kääntäminen toki vaatii huomattavaa omistautumista ja helpommalla pääsee, jos turvautuu internetin apuihin.
Tarina alkaa keskeltä pientä asutusta. Askeettiset rakennukset kertovat vaikeista ajoista, mutta aivan kiviajalle kehitys ei ole taantunut. Maailmassa on vielä ripaus kehittynyttä teknologiaa. Pääpisteenä toimivan kylän jokaiseen pääilmansuuntaan avautuu polku kohti tuntematonta. Eteläinen tie on alussa kiinni, mutta muut kolme voi tutkia ja läpäistä haluamassaan järjestyksessä. Jokainen alue erottuu toisistaan niin ilmaston, vihollistyyppien kuin myös vaikeustason osalta. Jos eteneminen tuntuu liian haastavalta, kannattaa kääntyä takaisin ja suunnistaa toisaalle. Ylhäältä päin kuvattu seikkailu yhdistelee uutta ja vanhaa, zeldamaista maailman tutkimista sekä nopeatempoista toimintaa. Pelaaminen tuntuu hauskalta korkeasta vaikeustasosta huolimatta.
Vihreänutun jalan jäljissä
Tekijätiimi on todellakin Zeldansa pelannut. Nintendon klassikkopelisarjan vaikutus näkyy niin retrohenkisessä ulkoasussa kuin myös taistelusysteemissä. Pelaajalla on alussa käytössä miekka ja yksinkertainen pistooli. Aseessa ei ole loputtomat panokset, vaan sen energiamittari kerrytetään silpomalla vastuksia pinoon: yksi miekanisku vastaa yhtä perusammusta. Valinta pakottaa pelaajan taistelemaan monipuolisesti ja pitää viholliskohtaamiset tasapainossa. Lähitaistelut on opittava, eikä pelkkä raukkamainen kaukaa räiskiminen ole vaihtoehto. Päähahmo osaa myös liikkua salamannopeasti, jota hyödyntämällä pääsee nopeasti vihollisten iholle tai selustaan. Kontrollit toimivat tarkasti ja tarjoavat tarpeeksi variaatiota kärhämiin.
Vastusgalleria vaihtelee kiitettävästi. Osa vihollisista painaa suin päin päälle, kun taas toiset pitävät etäisyytensä. Yleensä vihollisia iskee useita päälle samanaikaisesti, jolloin tärkeintä on pitää pää kylmänä ja poimia hyökkääjiä systemaattisesti pois. Vaikeustaso on korkea mutta reilu. Tallennuspisteitä on lisäksi tasaisin väliajoin, joten kuoleman korjatessa takapakkia ei joudu ottamaan kovinkaan pitkälle.
Jokaisella alueella on oma loppupomonsa, jota vastaan pääsee mittelöimään kerättyään kyseiseltä alueelta tarpeeksi kolmionmuotoisia moduuleita. Nämä hetket ovat pitkälti vanhan koulukunnan koitoksia, joiden läpäisy vaatii useita yrityksiä ennen kuin oikean tekniikan oppii. Hetkellinen turhautuminen palkitaan onnistumisen jälkeisellä hyvänolon tunteella.
Valoa miekassa ja pyssyssä
Sivilisaation rippeiden sekaan on piilotettu moduulien lisäksi kultaisia rattaita, jotka toimivat valuuttana. Neljä hippua yhdistyy yhdeksi rahaksi ja niillä saa ostettua aselaajennuksia, uusia liikesarjoja tai lisäenergiaa. Pyssyvalikoima kasvaa tasaisesti seikkailun edetessä, mutta perustussari tuntui kaikkein hyödyllisimmältä alusta loppuun saakka. Lisäksi päähahmon miekkataidot kehittyvät, jolloin iskuja saa yhdistettyä esimerkiksi salamannopeisiin liukuihin – ja liukuja saa ketjutettua toinen toisensa perään. Pikkuhiljaa sankarista kehkeytyy melkoinen tappokone.
Pelaajan mukana kulkee ovia ja salaisuuksia bongaava pikkuapuri. Kenttärakenteet ovatkin metroidvania-nimikkeille tyypillisiä monitasoisia sokkeloita, joten apulaiselle on tarvetta. Tietyt alueet avautuvat vasta oikeiden esineiden tai taitojen kerryttyä. Tästä syystä kentät tulevat tutuiksi, kun niitä koluaa kauttaaltaan piilotettujen esineiden toivossa. Tapetut viholliset eivät ilmesty kenttiin taianomaisesti, ellei alueelta poistu kokonaan. Lisäksi etenemistä väritetään erilaisilla esteillä, pikkupuzzleilla ja tasoloikkamaisilla osuuksilla. Kaiken kaikkiaan pelin yksityiskohtainen universumi on mielenkiintoinen ja laaja.
Aliarvostettu helmi
Hyper Light Drifterista on vaikea mainita selkeitä vikoja, mutta helppolukuisen kartan puuttuminen on ehdottomasti yksi niistä. Sokkeloisten kenttien läpi suunnistaminen on tuskaista, ja usein asioiden löytäminen nojaa vahvasti muistin varaan. Lisäksi teleporttauspaikkoja on harvakseltaan, jolloin epämääräistä haahuilua joutuu harrastamaan varsinkin piilotettuja salaisuuksia etsiessä. Kyseiset ominaisuudet olisi mielellään nähnyt modernisoituna, mutta siitäkin huolimatta Hyper Light Drifter on erinomainen kombinaatio uutta ja vanhaa. Tarkat kontrollit, laaja ja mielenkiintoinen maailma ja oikealle tasolle optimoitu vaikeustaso pitävät otteessaan pitkälti yli kymmenen tuntia. Koko kampanja on koettavissa myös kaverin kanssa samalta sohvalta, joten kaiken hauskuuden voi halutessaan jakaa. Heart Machinen salaperäinen seikkailu ansaitsee hetkensä valokeilassa.
