Viisikon sekalaiset eväät
VR Worlds kokoaa yksiin kansiin viisi erilaista kokemusta: 3D-Pongia muistuttavan Danger Ballin, merenpohjaan upotettavaan haihäkkiin sijoittuvan Ocean Descentin, vauhdikasta alamäkiautoilua simuloivan VR Lugen, höttöisen avaruusörmelöräiskintä Scavengers Odysseyn ja setin ylivoimaisesti kirkkaimpana tähtenä kökön mutta immersiivisyydessään huikean London Heistin. Yksikään näistä ei välttämättä riittäisi perustelemaan minkäänlaista hintalappua, mutta yhtenä julkaisuna VR Worldsia voi pitää vähintään jonkin arvoisena näytteenä virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista.
Jo pelkkä astuminen pelin aulaan aiheuttaa ensimmäisen wow-huokauksen. Roomalaistyyppisessä holvissa selaillaan valikoimaa ja tutustutaan kunkin nimikkeen pelimuotoihin sekä niiden sisältämiin haasteisiin. Ja sitten ei kun pelaamaan...
Hui, hai, ja tarpeeton tarina
Pelaamista harrastamattomille paras tapa esitellä virtuaalitodellisuutta on todennäköisesti Ocean Descent, joka tarjoaa kolme vaihtoehtoista sukellusta. Kaikkein lyhin näistä on pelkkä lyhyt lilluttelu värikkäiden korallien keskellä, ja jännittävintä tässä on nähdä naaman edestä lipuva kultakala jota tekisi melkein mieli koskettaa. Hiukan pidemmän ja liikkuvamman kokemuksen saa laskeutumalla häkissä syvemmälle, jolloin valtamerten faunasta pääsee tutustumaan myös rauskuihin ja meduusoihin.
Lihaisin kokemus on Haihyökkäykseksi nimetty seikkailun tapainen, johon on kirjoitettu dialogiakin. Veden pinnalta häkkiä operoiva parivaljakko rupattelee pohjaan kätkeytyneistä löydöksistä, joita sukellusrobotit voivat käydä poimimassa. Laskeutumisen aikana häkistä katoavat hetkeksi sähköt ja radioyhteys, lopuksi nähdään hukkunut sukellusvene. Ja lupausten mukaisesti kaikki päättyy tappajahain visiittiin.
Ocean Descent on todennäköisesti se juttu, jota virtuaalitodellisuudesta esittelisin suvulle ja kavereille, mutta kerran haihyökkäyksen katselleelle tämä osio ei tarjoa mitään uutta. Kaksi lyhyempääkin sukellusta ovat oikeastaan vain samojen maisemien ja eläinten kierrätystä.
Perinteistä pelaamista epäperinteisellä tavalla
Ohjaamista ilman ohjainta pääsee kokeilemaan parissa VR Worldsin mekaanisimmassa osiossa. Danger Ball on ihan hilpeä Pong-klooni, jossa pelaaja ohjaa pään liikkeillä edessään näkyvää neliön muotoista mailaa, ja pyrkii tällä lyömään pallon lyhyen käytävän toisessa päässä kisaavan vastustajan ohi. Viisi maalia ensin tehnyt kisaaja voittaa.
VR Lugessa puolestaan maataan suojattoman maantiekelkan päällä selällään ja hurjastellaan mäkeä alas. Autoja ja tielle putoilevia tukkikuormia väistellään kallistamalla päätä oikealle tai vasemmalle. Asfaltilla pysymällä ja esteet mahdollisimman pienin liikkein kiertämällä saadaan nopeusmittarin lukemat pysymään ylhäällä. Johtuuko sitten sumeasta grafiikasta vai mistä, mutta VR Luge ei tarjoa sellaista vauhdin hurmaa kuin mitä siltä haluaisi odottaa.
Toisaalta tämä kaksikko todistaa, että VR-lasit itsessään ovat jo hyvä kontrolliväline. Varsinkin Danger Ball huutaa kaksinpeliä, mutta eipä taida ihan heti tulla mahdollisuutta liittää kahta VR-kypärää yhteen konsoliin. Ja kenellä sellaiseen edes riittäisi massia.
Lontoon ja ulkoavaruuden hirviöt
Paketin tanakinta antia ovat avaruusseikkailu Scavengers Odyssey ja gangsteritarina London Heist. Odyssey alkaa syvällä avaruudessa, jossa päähenkilö istuu asteroidimönkijän ohjaimissa ja lähtee pomppimaan kivenmurikalta toiselle etsiessään mystistä avainta ja portaalia. Höttöisen käsikirjoituksen ja kornin juonen ympärille on rakennettu mekaanisesti mukiinmenevä mutta tylsä räimintä, jossa losotetaan plasmakanuunoilla isoja ja pieniä limanuljaskoja avaruuskiisseliksi. Lopetus aiheuttaisi ehkä jopa kaksoisnaamapalmun, jos visiiri ei estäisi kämmenen viemistä otsalle.
Vaan jos VR Worldsin hinnan jollain pystyy perustelemaan, niin London Heistilla, joka yhdistää mellevät toimintaosiot immersiivisimpiin välivideoihin videopelaamisen historiassa. Saattaa ehkä kuulostaa hölmöltä, miten baarin sohvalla istumista voi pitää intensiivisenä pelikokemuksena, mutta ympärillä harppovan brittigangsterin seuraaminen katseella ja silmiin tuijottaminen silmiä räpäyttämättä voivat oikeasti nostaa sykettä, kun tilanteessa on sisällä eikä ikkunan takana.
Varsinainen hupi alkaa pelaajan napatessa aseen käteensä. London Heistista saa eniten irti kahdella Move-kapulalla, joilla ohjataan ilmassa leijuvia käsiä. Liipasimesta painamalla tartutaan ympärillä näkyviin esineisiin, ja esineistä hauskin on tietysti pyssy. Kun tassuun saa tussarin, ilo pääsee irti!
Joskus Moven alkuaikoina sitä yritettiin tyrkyttää jonkinmoiseksi ensimmäisen persoonan räiskintöjen superohjaimeksi, mutta harvat jaksoivat käyttää liiketunnistusohjausta kovin pitkään. Tilanne muuttuu, kun ohjain ei ole silmien ja näytön välissä, vaan sitä katsotaan näytön läpi ja katseen suunta määräytyy pään eikä käden liikkeiden perusteella. Yhtäkkiä ampuminen ei olekaan tähtäimen liikuttamista ruudulla vaan aseen liikuttamista kädessä. Aseen käyttö ei ole koskaan ollut näin luonnollista, eikä lataaminen – joka hoidetaan poimimalla vapaalla kädellä lipas jostain lähimaastosta ja paukauttamalla se aseen pohjaan – ole koskaan tuntunut yhtä munakkaalta.
London Heistin suurin heikkous on sen lyhyys: seitsemän kohtausta pelaa läpi reilussa tunnissa. Tosin sen parasta antia, eli ampumista, pääsee harrastamaan ampumaradalla, ja kyllä tarinan jaksaa kokea vielä toisenkin kerran.
Ostaako vai eikö ostaa
VR Worldsille on hankalaa antaa yhtä numeroa, koska laadullisesti sen osaset eroavat toisistaan niin rajusti. VR Luge on lopulta melko läyhä kokemus ja ansaitsee ehkä pari tähteä, Odyssey puolestaan on teknisesti ihan kiva, mutta se on toistaiseksi ainoa VR-peli, joka on saanut sisäkorvan huutelemaan mahalle että nyt olisi kiva heittää laatat leikkihuoneen matolle. Lisäksi se on monotoninen ja kliseinen, eikä sekään ansaitse kahta tähteä enempää. Pong, eikun Danger Ball, puolestaan on teknisesti timanttinen mutta sisällöltä köyhä, ja pelkkää tietokonetta vastaan pelatessa voi käydä nopeasti puuduttavaksi. Sen kohdalla arpoisin todella pahasti kolmen ja neljän tähden välillä. Ocean Descent on mahdoton tähdittää, koska se on visuaalisesti ihan OK, demona aivan korvaamaton mutta ehdottoman kertakäyttöinen.
Mutta sitten se London Heist. Peli, joka näyttää, miten mullistava VR-kokemus voi olla. Paremmalla tarinalla ja näyttelijäntyöllä, vaihtelevammalla toiminnalla ja muutaman tunnin pidempänä se olisi ehkä parasta ikinä, mutta jo tällaisena se saa viisi tähteä. Se ei yksin perustele VR Worldsin – saati virtuaalilasien – hankkimista. Mutta jos ei ole kokenut London Heistia, ei voi tietää, mitä VR-pelaaminen voi parhaimmillaan olla.
Niin että give me more!
