Lopputulos onnistuu vain osittain: Konsolin ja erityisesti siitä irrotettavien Joy-Conien veikeät ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa, mutta varsinainen sisältö jää hyvin kertakäyttöiseksi. Suurimpana mokana lähinnä teknologiademona toimivaa kokoelmaa ei malteta naittaa koneen ostajien kylkiäislahjaksi, vaan sitä yritetään kaupitella erikseen miltei täyden pelin hinnalla.
Lenkkeilystä lypsyhommiin
Muistikortin uumeniin kätkeytyy yhteensä 28 hassuttelua, joissa kaikissa kisaillaan kaverin kanssa. Yksinäisten susien suuntaan ei edes yritetä kumarrella, mikä on ymmärrettävä ratkaisu. Sen sijaan maalaisjärkeen ei istu alun keinotekoinen sisällön panttaaminen. Ensikäynnistyksellä pelattavaksi suodaan ainoastaan muutama osio, kunnes näiden parissa on vietetty tarpeeksi aikaa. Vaiva on toki kovin väliaikainen, mutta silti hämmennystä herättävä.
Muutoin jutun juoni käy nopeasti selväksi. 1-2-Switchissä näytön tuijottamisen voi jättää useimmiten sivurooliin. Monissa osioissa vastakkainasettuvia kilpakumppaneita kannustetaan lähinnä kaverin psyykkaamiseen. Esimerkiksi lännen nopeinta pyssysankaria leikittäessä tarkoituksena on tuijottaa tiiviisti vastustajaa silmiin ja vetäistä revolveria imitoiva Joy-Con "kotelostaan" vasta äänikomennon kuultuaan. Toisenlaista keskittymistä vaativassa joogahaasteessa täytyy puolestaan pysytellä annetussa asennossa mahdollisimman pitkään liikkumatta.
Pelkän liiketunnistuksen ohella ohjaimien eksoottisemmatkin ominaisuudet pääsevät estradille. Mikrofonia hyödynnetään esimerkiksi mittelössä, kuka vastaa värinällä puhelusta ilmoittavaan kapulaan nopeammin. Toiseen Joy-Coniin sisällytetty infrapunakamera tarkkailee puolestaan sämpylänsyöntikisoissa suun liikkeitä, kun leukoja venyttelemällä jättisämpylät katoavat ruudulta huimaa vauhtia. Entistä vakuuttavampien tärinäefektien turvin tunnustellaan montako virtuaalikuulaa pyörii kulloinkin minikokoisen ohjaimen sisällä, ja kikka toimii kieltämättä hämmentävän hyvin.
Yhden illan juttuja
Kuten teknologiademoilla on tapana, hiipuu myös 1-2-Switchiä kohtaan virinnyt innostus ennen aikojaan. 28 minipelin tarjonta kuulostaa toki paperilla kiitettävältä, mutta järin montaa iltaa alle minuutin kestoisten osioiden parissa ei pysty viihtymään. Tilanteeseen voi nimetä useampia osasyyllisiä. Isoimmaksi nousee sisällön vaihteleva laatu: hauskojen lypsy- tai ampumishaasteiden vastapainoksi mukaan mahtuu selkeästi epäonnistuneempia juoksukisoja tai epämääräisesti toimivia pingis-mittelöitä. Moni vajoaa myös harmaaseen massaan herättämättä tuntemuksia puolesta tai vastaan. Lisäksi usean muutoin pätevän minipelin kohdalla harmittaa, että pakolliset alkuvalmistelut kestävät itse asiassa kauemman kuin varsinainen haaste.
Tämän vuoksi ainakin perheen pienempien rajallista kärsivällisyyttä koetellaan nopeasti, vaikka lähestymiskynnys pidetään muutoin kiitettävän matalalla. Isomman bileporukan voi sentään saada innostumaan lystinpidosta mainiolla Team Battle -moodilla, jossa mitellään joukkueittain haastekuninkuudesta. Kunnolliset tulostaulut tekisivät hyvää luontaisen kilpailuvietin ylläpitämiselle, mutta niiden toteutus jää hieman puolivillaiseksi.
1-2-Switch tarjoaa muutamia naurunpyrskähdyksiä sekä positiivista ihmetystä parhailla ideoillaan. Aiempi vertaus Wii Sportsiin osuu siinä mielessä kohdilleen, että myös tällä kertaa pelejä ja perinteisiä ohjaimia normaalisti karttavien on äärimmäisen helppo hypätä mukaan. Varsinaisen tekniikan toimivuudenkaan suhteen ei juuri jää moitteita – mikäli huijaamisen helppouta ei lasketa. Kuitenkin paketin kokonaisanti jää niin harmittavan köykäiseksi, että lopputulosta on erittäin vaikeaa suositella täyteen pyyntihintaan.