Pimeys pelottaa, koska epätietoisuus asioista, joita ei voi nähdä, on psykologisesti raastavaa. Mielikuvitus kehittää nopeasti erilaisia kauheuksia synkkyydessä kylpeviin nurkkiin, eivätkä epämääräiset rasahdukset ja äänet helpota tilannetta. Valon turvin sama tila ei mahdollisesti jännitä ollenkaan. Red Barrels -studion uutukaisessa valot on välillä parempi jättää sytyttämättä, sillä pimeys sekä epätietoisuus voittavat usein verkkokalvoille palavat kauheudet. Outlast 2 on henkisesti raskas tuttavuus, jonka vallitsevat teemat ovat uskonto, toivottomuus ja pohjaton pahuus.
Painu korpeen!
Kun keskeltä Arizonan erämaata löytyy kuollut raskaana oleva nainen, lähtevät Blake Langermann ja hänen vaimonsa Lynn tutkimaan epäselvissä olosuhteissa tapahtunutta murhaa. Journalistipariskunnan lupaavasti alkava matka tyssää kuitenkin lyhyeen, kun auringon kaikotessa horisonttiin heidän helikopterikyytinsä iskeytyy armottomasti kallioisen luonnonpuiston maankamaraan. Tärskystä selviydyttyään loukkaantunut Blake joutuu keskelle tilannetta, jossa oma mielenterveys viedään äärirajoille. Kaukana korvessa sivistys on kuoleva luonnonvara. Vaikka onnettomuuspaikan läheisessä kylässä on ihmisiä, apua sieltä on turha toivoa. Samat hihhulit kun ovat kaapanneet Lynnin uskonnollisiin rituaaleihinsa, joten seuraava askel on saada hänet saastaisten lahkolaisten käsistä turvaan – mieluiten yhtenä kappaleena.
Outlast 2 jatkaa pitkälti samalla kaavalla, jolla avausosa tuli tutuksi. Ensimmäisen persoonan kauhukokemus jättää pelaajan toivottomaan tilanteeseen ilman keinoa puolustautua ympäristön vaaroilta. Ainoa selviytymiskeino on paeta, piiloutua ja rukoilla apua. Pimeyttä vastaan sentään taistellaan videokameran vihreän rakeisella pimeännäköasetuksella, mutta sekin pirulainen syö pattereita nopeammin kuin niitä ehtii kerätä.
Ykkösosan suljettu mielisairaala on muuttunut illuusioksi avoimesta maailmasta Blaken haahuillessa metsän siimeksessä. Käytännössä kulkureittejä on kuitenkin vain yksi, vaikka perille pääsee tietyissä tilanteissa useampaa polkua. Lisäksi lineaarinen tarina kuljettaa pelaajan läpi erinäköisten ja -kuntoisten lautahökkeleiden, kallioisten vuoripolkujen ja risteillä sekä irtonaisilla ruumiinosilla koristeltujen pyhättöjen. Jottei pelaajaa päästetä liian helpolla, palataan surrealistisissa takaumissa katolilaisen koulun käytäville avaamaan traumatisoituneita muistoja. Uskonto on Outlastin jokaisessa käänteessä mukana.
Kauhun tasapaino
Alkupuolella tarinaa luodaan rauhallisesti pala palalta. Aseettomalle pelaajalle hiiviskely on ainut käytännöllinen lähestymistapa etenemiselle. Tynnyrit, kaapit sekä läheiset lammet ovat oivia paikkoja piilotella, kunnes vaara on ohi. Nopeasti tosin käy selväksi, ettei Outlast ole helppo peli. Jopa helpoin vaikeustaso tarjoaa haastetta riittävästi, sillä raa’at kuolema-animaatiot tulevat tutuksi tuon tuosta. Elintärkeitä pattereita ja ensiapukääreitä on ripoteltu matkan varrelle anteliaasti, mutta tietyt takaa-ajokohtaukset eivät anna yhtäkään virhettä anteeksi: väärä käännös t-risteyksessä on usein myös viimeinen.
Pilkkopimeässä eteneminen muodostuu usein yrityksen ja erehdyksen toistoksi, kunnes toivottu ratkaisu löytyy. Ja tuo ratkaisu on liian usein hämärän peitossa – oli sitten kyseessä hukassa oleva reitti tai kuolemattoman vastustajan pakoilu. Pelaajalle ei yksiselitteisesti kerrota tarkkaan mitä hänen odotetaan tekevän. Lisäksi epätoivoa lisää suuntavaiston puute nopeatempoisissa, paniikinomaisissa pakokohtauksissa. Epäloogisesti samat viholliset saattavat jahdata Blakea verenhimoisesti, mutta seuraavassa välianimaatiossa säästävät toivottoman journalistin hengen. Näissä hetkissä aikaisempien kuolemien tarkoitusta kyseenalaistaa vahvasti.
Outlastin ehdottomasti käytetyin tehokeino on pimeys ja sen aiheuttama avuttomuus, mutta vahvalla kakkossijalla tulee sairaanloisen brutaalit tapahtumat. Matkan varrella pelaajaa shokeerataan erilaisilla ihmiskohtaloilla, silvotuilla ruumiinosilla ja elimillä sekä muuten vain inhottavilla asioilla. K18-leima on ansaittu, vaikka raakuuksien tehokin hälvenee liikaa käytettynä. Graafinen ilme on ymmärrettävästi tummanpuhuva, joskin kuun loisteessa usvainen luonto pysäyttää ihailemaan maisemia. Red Barrelsin uutukainen ei yllä nykykonsolien kärkikastiin näyttävyydessä, mutta ulosanti ajaa paremmin kuin hyvin asiansa.
Miljööt ovat uskottavia ja likaisia, aivan kuten Jumalan hylkäämältä takapajulalta voi odottaa. Maailmaa tuijottaa pääasiassa kameran linssin läpi sairaita tapahtumia dokumentoiden. Kokonaisuutta täydentää riisuttu äänimaailma, jossa musiikkia käytetään vain luomaan pakokauhua ja jännitystä. Muuten korvissa kaikuvat huohottava hengitys, askelten äänet ja uskonnollisia totuuksia paasaavien raakalaisten uhkaukset. Parhaimmillaan Outlast 2 on painostava ja hitaasti etenevä kauhuseikkailu, pahimmillaan turhauttava limbo kuolemasta toiseen. Loppujen lopuksi hyvin suoraviivaista käsikirjoitusta rytmitetään ympäristöistä löytyvillä kirjeillä ja viesteillä sekä rauhallisemmilla tutkintaosuuksilla.
Hyvät, pahat ja rumat
Kampanjan jälkeen on todella ristiriitaiset tunteet. Toisaalta Red Barrelsin teos lunastaa sille asetetut odotukset, mutta tietyt suunnitteluratkaisut vesittävät lupaavasti alkavan kokemuksen. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä turhauttavimmilta sokkelomaiset pakokohtaukset tuntuvat. Epäreilut kuolemat vievät terän kauhun tärkeimmältä ominaisuudelta, piinaavalta jännitykseltä.
Silti Outlast 2:lla on hetkensä. Parhaimmillaan se on pelottava ja henkeäsalpaavan brutaali kauhukokemus, eikä samankaltaisia teoksia ole liikaa tarjolla. Pitkähkö tarina esittelee muutamia vaikuttavia kohtauksia, ja muutenkin kokonaisuus on nautittavan tunnelmallinen. Arizonaan suuntautuneen tutkimusmatkan lopetus on kaikessa eeppisyydessään tyydyttävä. Ykkösosasta pitäville jatkoa voi suositella lämpimästi, muiden genren ystävien kannattaa napata nimike viimeistään ale-laarista.
