Seikkailu sijoittuu vuonna 2015 julkaistun Saints Row: Gat out of Hellin vaihtoehtoisen lopun jälkeiseen maailmaan. Universumin herruutta tavoitteleva L.E.G.I.O.N.-järjestö kylvää tuhoa pimeää ainetta hyväksikäyttävillä aseillaan. Pahisten vastavoimana toimii puolestaan M.A.Y.H.E.M.-ryhmittymä, joka on lainannut värinsä ja logonsa pääsarjan nimikkojengiltä. Mahtuupa jäsenlistoille parit tutut kasvotkin, vaikka juuri kaikkein ikonisin pyhimys on lukittu ennakkotilauksen taakse. Erinäiset tapahtumat ajavat lopulta kummatkin ryhmittymät Etelä-Korean pääkaupunkiin. Ammuksia ja siviileitä ei säästetä, kun 80-luvun animaatiosarjoista innoitusta ammentanut rymistely lähtee käyntiin.
Kaksitoista opetuslasta
MAYHEMIN määrätietoinen johtajatar Persephone Brimstone on kerännyt alaisikseen värikkään joukon taistelijoita. Pääsyvaatimuksena ei suinkaan ole halu puolustaa oikeutta, vaan kyky vetää vihollisia turpaan mitä moninaisimmin keinoin. Pelaaja pääsee ohjastamaan yhteensä kahtatoista agenttia, joiden taidot ja yksiulotteiset persoonat eroavat enemmän tai vähemmän toisistaan. Hahmojen arsenaali noudattaa perinteistä kaavaa: on tuplapistooleja, haulikkoja, rynkkyjä ja miekkoja. Lisäksi sankareilla on käytössään kaksi yksilöllistä erikoiskykyä, jotka voi valita muutamasta erilaisesta vaihtoehdosta. Agenttien visuaalinen editoiminen rajoittuu valitettavasti asujen ja aseiden värivaihtoehtoihin.
Firman tukikohtana toimivasta ilma-aluksesta saa komentaa tehtäville kolme vapaavalintaista soturia, jotka räiskivät menemään yksi kerrallaan kahden muun sankarin ollessa sulautuneena kontrolloitavan hahmon sisään. Taistelujärjestelmä perustuu aktiivisen agentin vaihtamiseen lennosta suuntanäppäintä painamalla. Viholliset voi esimerkiksi ensin lamauttaa yhden sankarin kyvyillä, jonka jälkeen puolustuskyvyttömät pahikset saa lanata rauhassa katuun iskuryhmänsä tulivoimaisimmalla jäsenellä. Toiminta on sujuvaa, paikoin näyttävää ja avoimen maailman räimeiden mittapuulla mahdollisuuksia on useita. Peli ei kuitenkaan varsinaisesti kannusta hienompien tekniikoiden löytämiseen, sillä hahmojen kokemustasojen perusteella suositellulla haastetasolla ei kummoisia taktiikoita tarvita. Vaikeusaste kannattaa siis raahata rohkeasti korkealle, jos systeemistä haluaa enemmän irti.
Muistatko sen sotilastukikohdan, jossa käytiin eilen?
Lajityypin tehtäväsuunnittelun perisynniksi luetaan usein ”aja tuonne ja tapa nämä”-kaavan noudattaminen. Agents of Mayhem ottaa vielä yhden askeleen pidemmälle ja lähettää pelaajan lahtaamaan samoja vihollisia samaan paikkaan useampaan otteeseen pääkampanjan aikana. Erityisen tutuksi tulevat maanalaiset tukikohdat, joiden tympeän harmaita halleja kolutaan läpi toimeksiannosta toiseen. Sivutehtävissä on tarjolla vielä loputtomasti sattumanvaraisesti generoituja käytäviä, joita tyhjentämällä voi hankkia harvinaisia esineitä. Vapaaehtoisen lisäpuuhailun kohdalla järjestely olisikin hyväksyttävä, mutta tällainen mielikuvituksettomuus kampanjan toteutuksessa on heikko suoritus. Volition on päätynyt surullisen kauas Saints Row -sarjan useista mielenpainuvista tehtävistä. Tarinan loppua kohden tuhottavien vihollisaaltojen ja kohteiden määrät lisääntyvät vielä naurettaviin mittasuhteisiin, ja toiminta muuttuu kevyestä hupailusta puuduttavaksi puurtamiseksi. Tehtäviä kyllä höystävät muutamat suuremmat pomotappelut, mutta nekin noudattavat valitettavan yksinkertaisia sääntöjä. Taistelusysteemiinsä nojaavalta peliltä olisi odottanut enemmän.
Varsinaisten toimeksiantojen lisäksi mielekästä tekemistä ei juuri ole. Aikaa vastaan saa halutessaan kaahata ja hyppelehtiä, mutta kummassakaan tapauksessa kontrollit eivät mahdollista erityisen jännittäviä kilpailuja. Perinteiseen tapaan kaupungissa voi toki myös tuhota vihollisten leirejä ja keräillä kykyjä parantelevia kristalleja sekä sattumanvaraisesti sijoiteltuja laatikoita.
Kuolleissa kulisseissa kolisee
Toiminnan päänäyttämönä toimivassa futuristisessa Soulissa ei ole sielua muualla kuin nimessä. Avoimen maailman peleissä vastaavaa mitäänsanomattomuutta on nähty lähinnä Just Causessa, mutta kyseinen sarja voi sentään puolustautua karttansa massiivisella mittakaavalla. Agents of Mayhemin kylä on puolestaan hiekkalaatikoiden pienimmästä päästä – eikä tällä hiekkalaatikolla ole edes leluja. Koostaan huolimatta yksityiskohtiin ei ole juuri panostettu. Kadut kumisevat tyhjyyttään ja ne sattumanvaraiset ihmisetkin joko seisoskelevat paikoillaan muutaman poikkeuksellisen yksinkertaisen animaationsa vankeina tai löntystelevät päämäärättömästi ympäriinsä.
Visuaaliseksi tyyliksi on valittu teemaan sopivasti pelkistetty sarjakuvamaisuus. Hahmomallit ovat kuin suoraan Saints Rowista, mutta ympäristöt näyttävät vieläkin askeettisemmilta, mikä ei itsessään ole paha asia. Kehut on annettava öiselle kaupungille, jonka väriloistossa paahtaminen miellyttää silmää. Toiminnan tuoksintaan jäi kuitenkin kaipaamaan vielä enemmän räjähdyksiä ja värikkäitä välähdyksiä pelissä, jonka nimessä on sana "sekasorto". Toisaalta tiukemmat tehosteet olisivat voineet koitua ruudunpäivityksen kohtaloksi. Nyt meno pysyy suurimmaksi osaksi hallinnassa, ja ajoittaiset putoamiset eivät häiritse kokemusta merkittävästi.
Toteutus jättää äänimaailmansakin osalta toivomisen varaa. Kaupunki ei kuulosta kaupungilta, ja musiikkipuoli on hyvin halpaa varta vasten sävellettyä teknojumputusta, joka juuri ja juuri päihittää keskiverto ajopelin valikkopimputukset. Kehittäjät osoittivat sentään vähän yritystä yhdistämällä hahmojen erikoiskyvyt ja musiikin toisiinsa, mutta myös sillä osastolla kohdataan enemmän huteja kuin hittejä. Tämä on varsin harmillista, sillä Volition käytti musiikkia loistavasti hyväkseen muutamissa Saints Row -tehtävissä. Ääninäyttely selviää kuitenkin tälläkin kertaa puhtain paperein ollen tasaisen laadukasta ja paikoitellen sopivan liioiteltua.
Hyväntuulista huttua
Tarinaa kuljetetaan suurimmaksi osaksi piirretyillä animaatioilla. Ne hoitavat asiansa hyvin, mutta ilmeisesti animaatiobudjetti on loppunut kesken, sillä ajoittain joudutaan tyytymään pelkkien kuvien tuijottamiseen. Juoni on odotusten mukaista soopaa ilman yllätyksiä, mutta lähes pelastavaksi tekijäksi saapuvat agenttien keskinäiset jutustelut ja suhteet. Tekijät kertoivat halunneensa pelaajien kiintyvän sankareihin samalla tapaa kuin esimerkiksi Overwatchin tapauksessa on nähty, ja vaikka sellaiseen lopputulokseen ei henkilökohtaisesti kummassakaan tapauksessa päästy, on hyvin helppo uskoa monien ihastuvan sankarikaartiin.
Teemaan ja tekijät huomioon ottaen on luonnollista, että huumoria survotaan ruudulle joka suunnasta. Taso heittelee edes takaisin saavuttamatta koskaan huippua. Esimerkiksi sosiaaliselle medialle ja nuorison lyhenteille vitsailevat kommentit tuntuvat olevan vähintään pari vuotta myöhässä. Viraalit ilmiöt ja meemit vanhenevat nopeasti, joten niitä käyttämällä voi käsikirjoittaja mennä helposti metsään.
Agents of Mayhem on yhden tempun poni. Se suoriutuu pääpointistaan, mutta muilta osin rima alitetaan reippaasti. Tekijät tuntevat tuotteensa hyvin, sillä markkinoinnissa ei juuri muusta kuin tappelemisesta ja hahmoista ole puhuttukaan. Kolme tähteä on annettu taistelukokemusta painottaen. Kokonaisvaltaista avoimen maailman pakettia halajavien kannattaa suunnata katseensa muualle.
