Yksin tulta päin
Perinteitä kunnioittaen Call of Dutyn uusin tuleminen – WW2 – alkaa Normandian verisiltä mutta historiallisesti niin tärkeiltä hietikoilta. Fiktiivisten avaruusseikkailuiden jälkeen ollaan palattu ajassa takaisin oikeiden tapahtumien pariin, 65 miljoonan ihmisen hengen vaatineeseen toiseen maailmansotaan. Activisionin ja Sledgehammer Studiosin päätöstä voi vain kiitellä, sillä sotatantereen tapahtumilla on heti eri tavalla painoarvoa, kun synkän aikakauden raamit ovat ennalta tutut. Ja samalla tekijät palauttavat pelisarjaan hitusen kauan kaivattua realismia.
Ryhmä nuoria alokkaita rantautuu Ranskaan vain todetakseen sodan todelliset kasvot. Tarinaa kerrotaan sotamies Danielsin näkökulmasta sekä muutamin takaumin. Loppujen lopuksi käsikirjoitus on hyvin riskitön ja kliseinen, eikä pää- taikka sivuhahmoista muodostu kiinnostavia, tunteita herättäviä persoonia. Jopa kukistettava vihollinen on suurimman osan ajasta kasvoton siluetti horisontissa. Komentoketjun sisäiset ristiriidat nostetaan Danielsin henkilökohtaisen tarinan rinnalle värittämään pataljoonan jo valmiiksi vaikeaa taivalta.
Uusia ominaisuuksia esitellään muutamia. Ajassa ei ole pelkästään hypätty teemallisesti taaksepäin, vaan esimerkiksi vanhat kunnon lääkintäpakkaukset palaavat rintamalle. Enää ei riitä, että kerää hetken happea jatkaakseen, vaan itseään pitää tarpeen tullen paikata. Lisäksi oman ryhmän jäsenet avustavat Danielsia kykyjensä mukaan. Taistelutovereilta voi pyytää apua tarvittaessa niin lääke-, panos- tai kranaattitäydennyksen muodossa. Yksi ryhmäläistä osaa myös tähystää lähialueen viholliset, jolloin saksalaissotilaat ikään kuin hehkuvat maaston keskellä. Muutokset eivät sinänsä muuta peruspeliä, ja WW2 tuntuu pitkälti samalta kuin pari aiempaa Call of Dutya – vain teema on eri.
Kaunista sotaa
Tekijät jatkavat vakuuttavan teknisen osaamisen esittelyä. Räiskintä rullaa tasaisen varmasti, vaikka ruudulla tapahtuu valtavasti asioita samanaikaisesti. Pariisin kuunvalossa loistavat kadut kuin myös Saksan lumiset kuusimetsät näyttävät ällistyttävän hyvältä. Syrjähyppyjä muille rintamille tai maanosille ei tehdä, vaan samat taistelutoverit etenevät henkensä uhalla aina D-Dayn koitoksesta läpi Ranskan kohti natsi-Saksan lopullista kaatumista.
Ajoittain tehtäviä suoritetaan parista eri näkökulmasta: ensi vallataan alue jalkaväellä, minkä jälkeen kutsutaan esimerkiksi panssarivaunut tulitueksi. Aiemmistakin osista tuttu ratkaisu toimii edelleen hyvin ja tuo kampanjaan paljon kaivattua vaihtelua. Ironisesti WW2:n parhaat hetket koetaan silti silloin, kun aseet hiljenevät. Hiippailu- ja soluttautumistehtävät ovat kampanjan tunnelmallisimmat ainaisen juoksemisen ja paniikin rinnalla. Harmittavasti niiden osuus on pieni ja nopeasti koettu.
Pilkahdus paremmasta
Call of Duty: WW2:n yksinpelikampanja on kompakti ja viihdyttävä kokonaisuus, vaikka se olisikin kaivannut rohkeampaa lähestymistapaa tarinankerrontaansa. Napakka pelattavuus ja kokonaisvaltaisesti onnistunut audiovisuaalinen toteutus toimivat teoksen kivijalkana. Nyt kun parin edellisosan tulevaisuushölmöydet on kuopattu, tuntuu Call of Duty jälleen kerran itseltään. Toki kampanjaan on upotettu paljon epärealistisen isoja räjähdyksiä, dramaattisia pelastumisia ja takkuilevaa tarinankerrontaa – mutta toisaalta niistä sarja on tunnettu. Sledgehammerin uutukainen lupaa pilkahduksen paremmasta.
(kampanjateksti: Petri Leskinen)
Taistelutoverien kutsu
Moninpelin puolella toisen maailmansodan takaumat tarkoittavat paluuta aavistuksen verkkaisempaan tempoon. Rakettireppujen ujuttamiseksi 40-luvun rähinöihin ei onneksi edes yritetä keksiä kiertotietä, eikä muitakaan aikakaudelle epäsovinnaisia vimpaimia – turhan hienoja tähtäimiä ja muita pikkupoikkeuksia lukuun ottamatta – liiemmin esiinny. Monille sarjan konkareille tietynlainen takapakki on ehdottoman positiivinen ja jopa kaivattu piristysruiske jokavuotiseen kaavaan. Aikakauden muutoksesta huolimatta verkkopuolen ydin edustaa silti niin hyvässä kuin pahassa ehtaa Call of Duty -laatua.
Positiviisiin puoliin lukeutuu tälläkin kertaa sulavan ruudunpäivityksen ja tutun tiukkojen kontrollien yhteistyönä syntyvä tuntuma, joka hakee edelleen vertaistaan ensimmäisen persoonan konsoliräiskeissä. Sarjan hektisyyteen kyllästyneiden ei silti kannata juosta suin päin kauppaan: sotiminen sujuu vanhemmasta tarpeistosta huolimatta edelleen kovalla sykkeellä ja hanakasti vastustajiin kohdistuvien liimatähtäinten avustamina. Taistelijoiden eliniänodotteet eivät tälläkään kertaa yllä järin mairitteleviin lukemiin tiiviin kompakteissa kahakoissa – pelimuodosta riippumatta.
Lukumääräisesti suppeammasta valikoimastaan huolimatta WWII:n karttakattaus nousee selkeästi paremmalle tasolle viimevuotiseen Infinity Warfareen verrattuna. Jo temmellyskenttien visuaalinen ilme herättää positiivisia tuntemuksia, kun suttuisten tekstuurien sijaan nähdään selkeästi yksityiskohtaisempia ja silmälle mieluisempia ympäristöjä lumisine metsineen tai tyrskyävine merenrantoineen. Tärkeimpänä kehityskohteena on kuitenkin klaustrofobisuuden ja ainaisten selkäänampujien vähentyminen karttojen fiksumman rakenteen ansiosta. Toki tarjonta koostuu edelleen pääosin pienemmän kokoluokan areenoista, mutta turhautumisen tunne pysyy tappionkin hetkellä yllättävän hyvin aisoissa.
Perinteisten tappomatsien ja pommien istutusten ohella Sledgehammer Games esittelee tyystin uuden War-pelimuodon, jossa pyöritetään erillistä karttakattausta. Puolustavaan ja hyökkäävään osapuoleen jaetussa moodissa toinen porukka pyrkii etenemään Battlefield-henkisesti kohti tavoitteitaan, kun vastustajan tehtäväksi jää säilyttää asemiaan mahdollisimman tehokkaasti toivoen ajan loppumista. Moodi toimii pääosin hyvin, vaikka kentissä on muutama selkeä kipupiste, johon hyökkääjien meno tyssää turhankin tehokkaasti ilman loistosuorituksia. Satunnaisemmassa seurassa joukkueen yhteistyö on luonnollisesti kovin kyseenalaista, kun porukka rynnii joko aivottomasti tykinruoaksi tai sooloilee omiaan kenttien laidoilla. Kokonaisuus hyötyisi selkeämmästä roolituksesta ja tukitoimintojen reilusta palkitsemisesta. Tällaisenaankin vyörytykset ovat kuitenkin vallan viihdyttäviä.
Hahmojen kehityspuuta myllerretään jälleen hieman uuteen uskoon. Tällä kertaa valitaan omaan pelityyliin sopivin divisioona, joka määrittelee matkan varrella avautuvat erityiskyvyt. Uudistus kuulostaa dramaattisemmalta kuin mitä se todellisuudessa onkaan, sillä divisioona on käytännössä vaihtoehtoinen nimitys hahmoluokille pienillä lisämausteilla ryyditettynä. Eri aseluokkien välisen viilaamisen tarve riippuu varmasti omista mieltymyksistä, mutta tällaisen perusrynkkyihin luottavan näkökulmasta tarkka-ampujat ja lonkalta räiskivät ovat taistelukentillä toistaiseksi ylilyöntiasemassa. Tai ehkä on aika myöntää omien taitojen hiipuminen. Konkreettisin uhkakuva tasapainon kannalta liittyy yli-innokkaaseen mikromaksujen hyödyntämiseen, sillä Activision on selvästi laajentamassa oikeiden eurojen merkitystä kosmeettisen sälän ohella menestyksen kannalta oleellisempaan kilpavarusteluun.
Yskähdyksista huolimatta lupaavaa
Testissä olleen PlayStation 4 -version nettikoodi kaipaa vielä päivittämistä, että muutoin hauskasta verkkoräiskeestä pääsee kunnolla nauttimaan. Pelinhaku on toisinaan oudon hidasta, vaikka seuraa pyörii takuuvarmasti linjoilla ruuhkaksi asti. Ongelmaan auttaa yleensä valikoissa poukkoilu, mutta aina silloin tällöin vartomisajat venyvät vippaskonsteista huolimatta sietämättömän pitkiksi. Myös matsien päätteeksi on lähestulkoon varmaa, että samalla porukalla ei päästä enää siirtymään seuraavaan kahakkaan, vaan laskuri jumittuu ennen starttia. Itse toiminta sujuu kuitenkin pääosin ilman mainittavia murheita, ainoastaan hyvin satunnaisesti verkkoviive saapuukin pilaamaan päivän. Toivon mukaan korjauspakettia kiusallisiin ongelmiin ei tarvitse odotella liian pitkään.
Moninpelin käynnistysvaikeuksista huolimatta Call of Duty: WWII toimii ehdottomasti piristysruiskeena sarjalle. Siirtyminen toisen maailmansodan autenttisempiin tunnelmiin toimii sekä kampanjan että verkkoräiskeen eduksi. Kun kaupan päälle isketään vielä aiempien osien sirkusmaisesta menosta perinteisempään kauhuiluun palaava zombi-moodi Ving Rhamesin johtamine Hollywood-joukkoineen, voi kokonaisuutta pitää onnistuneena. Toivon mukaan oiva kehityssuunta jatkuu myös tulevina vuosina.
