Mä oon mikä oon...
Divinity sijoittuu Rivellonin valtakuntaan, jossa jumalhahmo Divine on kääntänyt kupin nurin ja pimeä voima Void levittää limaisia lonkeroitaan joka paikkaan. Joidenkin piirien etuihin kuuluu sysätä vastuu kaikista vastoinkäymisistä pienen vähemmistön niskoille, joten maagista Sourcea toimissaan käsittelevät Sourcererit joutuvat sylkykupiksi. Toisin kuin sarjan edellisessä pelissä, Original Sin 2:ssa pelaaja on nyt itse yksi vainotuista, ja peli alkaakin rattoisalla laivamatkalla osuvasti nimetylle Fort Joyn vankilasaarelle.
Usein roolipelit käynnistyvät kattavalla hahmonluontisessiolla, jossa omalle sankarille voi säätää perusominaisuudet kuten voiman, ketteryyden, kestävyyden ja alykkyyden. Näiden lisäksi valikoidaan nippu kykyjä miekanheiluttelusta tiirikointiin. Divinityssä tämä osuus on kuitattavissa valitsemalla yhden valmiista hahmoista. Tyypeille on luotu sekä Rivellonin historiaan sopivat taustatiedot että omia – salaperäisempiä ja tarinan etenemiseen vaikuttavia – tavoitteita.
Kaikkiin valmiisiin sankareihin törmätään pelin esipuheessa, jossa Fort Joyhin matkalla oleva laiva haaksirikkoutuu ja päähenkilö selviytyy ihmeen kaupalla rantaan. Matkan aikana voi samoista tyypeistä koota itselleen neljän hengen seurueen, joka lähtee etsimään pakoreittiä vankilasaarelta.
Voin myös muuksi tulla
Divinity ei sido pelaajaansa alussa valittuun kohtaloon, vaan ensimmäisistä askeleista alkaen valinta on näppäimistön takana. Tai ainakin peli luo tehokkaan illuusion siitä, että näin on. Todellisuudessa seikkailun lomaan on siroteltu nippu tehtäviä rajattuine lopputuloksineen, jotka voi joko saavuttaa tai olla saavuttamatta. Modernin pelisuunnittelun vastaisesti Divinity ei ole jättänyt pullanmuruista tehtyä polkua pelaajan seurattavaksi, vaan tavoitteet ja keinot niiden täyttämiseksi täytyy hahmottaa itse.
Absoluuttinen vapaus tietokoneroolipelissä on aina ollut jonkinlainen graalin malja, jota pelisuunnittelijat ovat metsästäneet. Divinity tekee kyllä hyvää työtä feikatakseen vapautta, mutta viimeistelemättömyys paistaa saumoista läpi. Maailmaa kansoittavat ei-pelaajahahmot eivät pysy kovin hyvin informoituina ajankohtaisista tapahtumista. Esimerkiksi Fort Joyn köyhälistöä kurissa pitävä leiripomo Griff haluaa sankariseurueen selvittävän, kuka varasti häneltä laatikollisen appelsiineja. Vielä senkin jälkeen, kun hedelmät on palautettu ja kriminaali päästetty päiviltä, yksi todistajista aloittaa jokaisen keskustelun toteamalla että "jaa yrität siis auttaa Griffiä löytämään kadonneet tarvikkeensa".
On tietysti pikkumaista nillittää mitättömistä kauneusvirheistä suuressa maailmassa, mutta toisaalta mikään ei saa rajoitteita osumaan silmään niin tehokkaasti kuin näennäinen rajattomuus.
AAA-luokan indie
Vakuuttavinta Divinityssä on miten viimeistellyltä se vaikuttaa esimerkiksi paljon rosoisemman oloiseen Pillars of Eternityyn, jota olen pelaillut tässä ohessa. Pienen belgialaisen Larian Studiosin tuotos on visuaalisesti yhdenmukainen, vähäinen ääninäyttely on toteutettu ihan mallikkaasti ja yleensä monipuoliset PC-roolipelin kontrollit on saatu kiitettävästi puserrettua ohjaimen kuoriin. Lähes yksinomaan konsolilla pelaavalle tämä viimeinen kohta madaltaa kynnystä hypätä nauttimaan Rivellonin maisemista.
Kiitosta Divinity ansaitsee myös sen erinomaisen hyvin toimivasta vuoropohjaisesta taistelujärjestelmästä. Vaikeustaso on onnistuttu alusta asti säätämään kohdalleen. Vaikka haastavia verikekkereitä saa hinkata alusta uudestaan ja uudestaan, taktinen taituruus kehittyy jatkuvasti eikä pelaaminen pysähdy totaalisen ylivoimaisen vihollisen kohtaamiseen käytännössä koskaan. Edelliseltä tallennuspisteelta voi käydä hakemassa vauhtia, valita paremmat kyvyt ja tavarat käyttöön, sijoittaa seurueen fiksummin mättäjäisten alkuun ja tietysti luottaa ihan inasesti parempaan tuuriin...
Nykyaikana on vielä tarpeen erikseen mainita siitä, miten teknisesti moitteeton Divinity on. Toisin kuin esimerkiksi alkuvuodesta julkaistu niin ikään Kickstarter-rahoitetussa Torment: Tides of Numenerassa, Divinityssä en törmännyt kertaakaan pelin rikkovaan bugiin. Larian Studiosilla on myös hyvä maine nopeasti pelaajien valituksiin reagoivana kehittäjänä, joten mahdolliset pienet graafiset häiriötkin tavataan korjata nopeasti.
Ihana valinnanvapaus!
Suurten pelikustantajien yhdistyessä ja tuottaessa entistä perusvarmempaa valtavirtaviihdettä massoille, on Kickstarter mahdollistanut Wasteland 2:n, Double Fine Adventuren ja Leisuresuit Larryn kaltaisia projekteja. Luonnollisesti valinnanvapaudella on puolensa: Aina ei voi olla varma, mitä omista päätöksistä seuraa ja onko lopputulos sitten kuitenkaan sitä mitä haettiin. Toisaalta mieltymyksiä on monia, ja siinä missä yksi tykkää lukea jokaisen löytyneen tekstinkappaleen muistiinpanoja tehden, toinen säntäilee suuna päänä mahdollisuudesta toiseen koettaen vähän sitä ja tätä ja paneutumatta syvällisemmin mihinkään.
Divinity on paneutujan peli, johon saa helposti uppoamaan useampia kymmeniä tunteja. Vaihtoehtoisista poluista ja erilaisista hahmojen taustatarinoista johtuen uudelleenpeluukin voi olla palkitsevaa, joten pelituntia kohden ei hinnaksi tässä tapauksessa jää paljon mitään. Tietokoneroolipelien ystävälle Divinity: Original Sin 2 on lähes pakkohankinta: pelkkää aivotonta toimintaa kaipaavien kannattaa suosiolla katsella muita vaihtoehtoja.